Istukaa, olkaa hyvä!

Keskellä eteläsavolaista kirkonkylää on kaunis puisto, jota kohden astelen pieni kirjoitustuokio mielessäni. Kynä ja muistikirja ovat laukussa juuri tällaisiä hetkiä ja paikkoja varten. Ei, kun hetkinen! Puuttuuko jotain? Penkit! Missä ovat penkit? Eikö edes yhtä? Ei yhtäkään penkkiä tai istuinta julkisessa puistossa. Lapsille sentään on leikkivälineitä, ja pari nuorta tyttöä istahtaa nurmikolle, mutta kaiken kaikkiaan puisto viestittää, ettei minua odoteta sinne aikaani kuluttamaan. Istahdan sammaloituneen kaivonkannen päälle. Piirtelen muutaman labyrintin muistikirjaani, mutta en ala kirjoittaa mitään. Kohta jo kerään tavarani ja lähden pois, koska tunnen olevani puistossa luvatta. Tytötkin lähtevät, vaikka vasta hetki sitten tulivat. Pian he saavat koulunsa käytyä ja muuttavat opiskelujen perässä johonkin kaupunkiin, jossa puistot ovat ihmisiä varten ja jossa siedetään se, että niissä myös oleskellaan.

Kohtaamisia metsissä

Alkaneella marjastuskaudella olen jo pari kerta kohdannut muitakin poimijoita. Hämmentävää, koska en ole moiseen tottunut, vaan olen vuosia saanut kulkea soilla ja metsissä yksikseni. Ensimmäisen marjastajan kanssa pysyttelimme etäällä toisistamme, ja pian hän häipyi paikalta kokonaan. Toisella kertaa kohtasin tuntemattoman pariskunnan niin läheltä, että oli luontevaa tervehtiä ja vähän aikaa jutellakin, ennen kuin taas jatkoimme keräämistä. Pysyttelimme lopun aikaa melko etäällä toisistamme, jottei tullut tunnetta, että olisimme kilpailleet samoista apajista. Samanlaisella jokamiehenoikeudella me siellä olimme.

Toisten kerääjien ilmaantuminen samoille marjamaille ei hirveästi harmita, sillä täällä on metsiä niin paljon, että iso osa marjoista jää joka tapauksessa poimimatta. Ulkomaisista ammattipoimijoista ei heistäkään ole ainakaan toistaiseksi ollut harmia, sillä hehän eivät kulje kovin syvälle metsiin, vaan pysyttelevät teiden läheisyydessä.

Viime vuoden marjasaalis hupeni suihin talven mittaan, joten lähiviikkoina minut tavoittaa parhaiten metsästä.

Urakka ohi

Tammikuussa alkaneet näytelmäharjoitukset ovat ohi. Eilen oli Pumppuaseman hyvin onnistunut ensi-ilta, ja edessä on seitsemän näytöstä 30.6.-14.7. välisenä aikana. (Joo, tämä oli mainos.) Ajatukseni ovat viime kuukausina olleet vahvasti Pumppuasemassa, mutta nyt alkaa helpottaa. Aion käydä katsomassa mahdollisimman monta esitystä, koska on mielenkiintoista seurata niitä pieniä ja hienovaraisia muutoksia, joita esityskauden aikana tapahtuu. Toivon samalla, että voin läsnäolollani viestittää näyttelijöille, että olen loppuun saakka heidän puolellaan.

Nyt kun olen luovuttanut Pumppuaseman näyttelijöiden ja yleisön käsiin, oma mieleni alkaa vapautua seuraaviin juttuihin. Kirjoittamaan tekee mieli, ja muutamia yhteistyökuvioita on viritelty. Tavoitteenani on, että minä keskittyisin kirjoittamiseen ja muut toteuttaisivat käsikirjoitukseni. Kun aikoinaan sain ensimmäisen  näytelmän valmiiksi, olin varma, että toiseen ei enää riitä ideoita. Nyt tiedän paremmin: ideat eivät koskaan lopu, jos on valmis ottamaan niitä vastaan ja keskittyy niiden toteuttamiseen niin kauan kuin on siihen kykenevä.

Vaarallinen karhu?

Aamun uutisissa on kerrottu, että Joutsassa on nähty vaarallinen karhu. Myös äkäiseksi sitä on kuvailtu, ja perusteena on kaiketi ollut se, että pyöräilijän nähdessään karhu oli noussut takajaloilleen seisomaan. Minä tässä äkäiseksi tulen, jos ei tämä tolkuton petoviha ja karhuilla pelottelu vähene. Joutsankin tapauksessa karhu on varmasti noussut takajaloilleen siksi, että siten se  pystyi paremmin haistelemaan ympäristöään, karhullahan ei ole kovin hyvä näköaisti. Toki se tuossa asennossa on pelottavan näköinen, mutta niin on tarkoituskin, jotta sen rauhaa häiritsevät ihmiset ymmärtävät pysyä kauempana. 

Sain tänä aamuna toiselta puolelta Suomea tekstiviestin, jossa minua varoitettiin Joutsan karhusta.  Vastaukseni viestiin: "Meiltä sinne karhupaikkaa on noin 30 km, ja jos se karhu tulisi meille, se rauhoittuisi niin kuin kaikki muutkin, jotka tänne tulevat."

Taidetta teille

Joutsassa on esitetty  suunnitelma, jonka mukaan kunnan läpi kulkevan nelostien varteen tulee ympäristötaidetta. Hankasalmella ei enää suunnitella, vaan siellä on joku yksityinen autoilija tehnyt oman osuutensa ja koristanut tietä kauniilla kuviolla. Henkilöautolla ei tällaista varmaan saa aikaan, joten epäilykseni suuntautuvat lähistöllä olevan turvesuon kalustoon.

Liekö jumittunut pyörä tämän koristelun taustalla?

Kuvio kaartaa välillä bussipysäkille, mutta muutoin kulkee melko suoraan kilometritolkulla. Luulen kyllä, että paikallinen "ympäristötaiteilija" on vähän kiroillut, mutta vahingossa syntynyt taideteos on näin autoilijan silmin ihan hauska. Se saa jopa unohtamaan sen, että talvella tämä tie oli aina surkeasti hoidettu. Kotoani määränpäähän on noin 85 kilometriä, ja reitti kulkee kolmen pitäjän alueella. Joutsan ja Kangasniemen puolella tiestö oli viime talvella mallikkaast hoidettu, mutta heti kun tultiiin Hankasalmen puolelle, alkoi noin 10 kilometrin pätkä, jonka polanteisilla teillä hiukkasen hirvitti. Mutta ei muistella niitä, vaan nautitaan kesäkeleistä ja kauniista teistä.

Siivoton juttu

Jos ikinä aiot muuttaa jonnekin uuteen paikkaan ja haluat tietää, millaista siellä on, kannattaa tutustua jätteidenkeräyspisteisiin. Siellä voit nopeastikin päätellä, ovatko asukkaat lukutaitoisia, vastuuntuntoisia, järkeviä sekä halukkaita ja kykeneviä huolehtimaan ympäristöstään.

Lämmin koti hyvien liikenneyhteyksien varrella

Kenen talvipesä on ollut pahnakasassa?