Kirjan paikka

Luulin pitkään, että kirjoja voi vain kerätä, haalia, hankkia ja omistaa mutta että luopuminen niistä olisi mahdotonta. Ei pidä paikkaansa. Kirjoista luopuminen on hyvin helppoa ja tuottaa samanlaisen vapautumisen ja ilon tunteen kuin luopuminen vanhasta talvitakista.

En ole heittänyt koskaan kirjoja paperinkeräykseen, sen sijaan lukuisia kirjoja olen vienyt ulkovarastoon. Kosteuden ja lämpötilan vaihtelut ovat tietysti suuret, mutta en ole huomannut kirjojen niistä kärsineen. Tosin sinne aitanvintille joutuvat vain oppikirjat, kirjakerhon tuotteet ja muut vähemmän ”arvokkaat” opukset, joiden hyvinvointi ei ole minulle erityisen tärkeää. Kirja ei mielestäni esineenä ole niin pyhä, etteikö sitä voisi kohdella arkisesti ja käytännöllisesti, mutta onkohan se ulkovarasto jo hiukan liikaa?

Kieli ja sen puhujat

Tieteen Kuvalehti kertoo tämän vuoden ensimmäisessä numerossa Brasilian sademetsässä elävästä intiaaniheimosta, jonka kieli, piraha, poikkeaa kaikista muista maailman kielistä jopa siinä määrin, ettei siitä löydy kielen välttämättöminä elementteinä pidettyjä piirteitä. Pirahassa lukusanoja ovat vain 1, 2 ja monta, eikä kielessä eroteta isää ja äitiä tai oikeaa ja vasenta. Väreilläkään ei ole omia nimityksiä vaan esimerkiksi punaista voidaan kuvata veren väriseksi. Kielessä on kolme vokaalia ja yhdeksän konsonanttia, joista naiset tosin saavat käyttää vain kahdeksaa, yksi konsonanteista kuuluu ainoastaan miesten puheeseen. Kielessä on vain päälauseita, sivulauseita ei lainkaan. Kyseisellä intiaaniheimolla ei ole luomismyyttiä tai historiallisia tarinoita, joten kielessä on vain yksi aikamuoto, preesens.

Kuulostaako alkeelliselta? Tutkijoiden mukaan kyse ei kuitenkaan ole kielen alkeellisuudesta, vaan kieli on sellainen kuin kulttuurikin. Mihin tarvitaan luomistarinoita tai pluskvamperfektiä, jos olennaista on vain nykyhetki? Huomistakaan ei murehdita; ravintoa hankitaan vain päiväksi kerrallaan ja suurin osa ajasta kuluu rupatteluun.

Miten meillä? Pelkkää rupattelua kahviloissa, kännyköissä, netissä, historiantuntemus heikkenee koko ajan, eletään tässä ja nyt kädestä suuhun, ”isän” ja ”äidin” korvaa ”porukat”, runoilija ei tyydy kuvaamaan ruusua punaiseksi vaan hakee vertauskohtaa verestä, pitkät virkkeet monine sivulauseineen korvautuvat lyhyillä tekstiviesteillä. Niin ja kuka enää viitsii miettiä, mitä eroa on oikeistolla ja vasemmistolla?

Mutta minkä konsonantin miehet aikovat omia itselleen?

Elinkautinen

7-vuotiaana aloitin opintieni ja hurmaannuin kaikista niistä kirjoista, kynistä, piirustuspapereista, liiduista, harmoninsäestyksistä ja tarinoista, joita kyläkoulu tarjosi. Tykkäsin Tyyne-keittäjästä ja voisulasta maksalaatikon päällä, ihailin pihalla kasvavia vaahteroita, en antanut periksi yläluokan pojalle, joka pelottelemalla yritti saada vähäiset kolikkoni, olin ilman parasta ystävää, mutta olenkin aina tykännyt enemmän porukoista kuin salaseuroista, luulin koulun loppuvan, sitten kun olen aikuinen ja tiedän tarpeeksi. – Eilen ilmoittauduin Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan aikuiskasvatustieteen perusopintoja.

Tunnetko itsesi tarpeettomaksi?

Ei hätää! Yritäpä vaihtaa puhelinoperaattoria, niin ymmärrät, että olet todella tärkeä henkilö. Sinusta ei haluta päästä eroon! Sinulle tehdään tarjous, jota et voi kieltäytyä, sinulle tarjotaan etuja, joilla torjutaan aikeesi siirtyä toiselle operaattorille, ja ainakin sinulta kysytään syytä, miksi haluat vaihtaa operaattoria. Kyselyllä kerättäviä tietoja käytetään tietysti palveluiden kehittämisessä.

Miksi kunnat eivät ota mallia puhelinoperaattoreista? Eivätkö ne halua pitää kiinni asukkaistaan ja parantaa palvelujaan?

"Hei, täällä on Harri Nissinen, Joutsan kunnanjohtaja. Olemme saaneet tietää aikeistanne muuttaa kunnasta pois. Tämä on tietysti hyvin ikävä uutinen, ja haluaisinkin nyt kysyä, miksi olette tällaiseen ratkaisuun päätynyt."
"No kun ei täältä saa enää palveluja."
"Mutta meillähän on täällä niin hyvät perus..."
"Hammaslääkäriinkään ei pääse ja..."
"Mitä jos nyt peruttaisiin tämä muuttoilmoitus ja me tarjoisimme kolme ilmaista hammaslääkäriaikaa vuoden kuluessa?"
"En mä nyt oikein tiedä... kallistakin on tämä asuminen täällä syrjäkylällä..."
"Te olette ollut niin hyvä ja pitkäaikainen asukas, että voisimme sen teidän yksityistien lanata ensi kesänä kunnan piikkiin. Miltäs kuulostaa?"
"Lumen auraus on kyllä kalliimpi menoerä."
"No kunta maksaa, jos tehdään kahden vuoden muuttamattomuussopimus."

Edellinen keskustelu on täysin fiktiivinen, se ei perustu tositapahtumiin eikä sen kirjoittaminen ole aiheuttanut eläimille kärsimystä.

Miten maailmaa katsellaan?

Näihin päiviin asti kävelylenkkini ovat olleet ripeää liikkumista paikasta toiseen ja takaisin. Vuodenaikojen mukaan olen samalla tehnyt havaintoja ympäristöstä: mustikan kukkimisesta, hirvien jäljistä, muuttolintujen liikkeistä, purovesien nousuista ja laskuista, lentokoneiden jättämistä vanoista taivaalla.

Äskettäin sain kamerakännykän, jonka muistikortille on jo alkanut kertyä videoleikettä lumen alla solisevasta purosta tai kuvia kinoksista. Onko aina mukana kulkeva kamera muuttanut katsettani? Entä onko kirjoittaminen muuttanut tapaani katsoa maailmaa?

Näytelmäkirjailijana näen, miten kaikkialla ihmiset tavoittelevat jotain. Yleensä valtaa, rakkautta tai rahaa. Pyrkimysten tiellä on enemmän tai vähemmän esteitä, joita ihmiset yrittävät kiertää, kaataa, ylittää, alittaa, muuttaa. Toiset heistä saavuttavat päämääränsä ja huomaavat, ettei se ollut tavoittelemisen arvoinen, jotkut löytävät onnen, monet jatkavat etsintää lopun ikäänsä. Draama ei välttämättä tarvitse suurta näyttämöä. Se mikä tapahtuu yhdessä huoneessa kahden ihmisen välillä, voi tapahtua maailmanpoliitikan areenalla ja päinvastoin.

Olenko aina tarkkaillut ympäristöäni draaman näkökulmasta? Luultavasti en, vaan näytelmien kirjoittaminen on muuttanut tapaani katsoa, tehdä havaintoja, nähdä ja ymmärtää. Tuleeko kamera samalla tavalla muuttamaan katsettani, ja mihin se johtaa?

Sanomalehtikatsaus

1. New Yorkissa alkaneessa avioero-oikeudenkäynnissä mies vaatii vaimoaan palauttamaan munuaisen, joka vuosia sitten on mieheltä naiselle siirretty. Munuaisen sijasta mies on valmis ottamaan vastaan puolentoista miljoonan dollarin korvauksen menettämästään sisäelimestä.

Toivottavasti iskelmäsanoittajat lukevat uutisen ja tajuavat maailman muuttuneen niistä ajoista, jolloin vietiin, annettiin ja takaisin pyydettiin sydämiä.

2. Pitkät työpäivät syövät sanavarastoa ja päättelykykyä.

Viime keväänä tapasin tuttavani, joka oli joutunut tekemään tolkuttomasti ylitöitä sen jälkeen kun hänen työpaikallaan oli tehty rankka organisaatiouudistus. Tuttavani, ennen niin iloinen ja puhelias ihminen, oli muuttunut eikä kyennyt enää normaaliin kommunikaatioon. Työasioistaan hän pystyi pitämään pitkiä monologeja, mutta kun keskustelu siirtyi muihin asioihin, hän hiljeni ja katseli ihmisiä kuin ei olisi ymmärtänyt, mistä nämä puhuivat.

3. Nokia (ja varmasti moni muukin kännykänvalmistaja) mainostaa kännykkää, jossa on ruostumattomat teräskuoret.

Onkohan kännyköiden ruostuminen ollut suurikin ongelma?

Leipä naisen tiellä pitää

Nostin hetki sitten leivinuunista kymmenen ruislimppua ja laitoin ne peiton alle, missä kuori pehmenee. Leivät ovat kauniita ja rakenteeltaan täydellisiä, tuoksu on ihana ja lämmin kantapala todisti, että maku on erinomainen. Aina ei niin ole ollut. Kun aloitin ruisleivän teon parikymmentä vuotta sitten, en koskaan tiennyt, mitä sieltä uunista nostan. Milloin olivat likilaskuisia, milloin rumasti nousseita ja halkeilleita. Makukin vaihteli tavalla, jonka syitä en koskaan kyennyt jäljittämään. Onneksi meillä oli siihen aikaan hevonen, joka arvosti leipääni todella paljon. Joskus naureskelin kylän emännille eri tavoistani epäonnistua leivän teossa, mutta he katsoivat minua kummeksuen. Tajusin, ettei täälläpäin kuulu tapoihin kertoa omista mokista tai nauraa itselle.

Juuri kun leivänteko alkoi sujua, se äkisti loppui. Seurasi monta kaupanleipävuotta, kunnes viime kesänä otin taas taikinasaavin ja ruisjauhot esiin. (Mieheni tulkitsi siinä selvän laman merkin.) Ensimmäisessä taikinassa ei ollut kehumista, koska tein sen kaupan jauhoista, mutta seuraavaksi kerraksi hankin ruisjauhoja ja -rouhetta Kangasniemen myllystä. Ja kas! Niillä onnistuu!

Pitkä tauko leipomisessa oli tehnyt hyvää. Samanlainen tunne on usein kirjoittamisen kanssa. Jos joku teksti ei suju, sen voi siirtää sivuun. Ja sitten kun sen on luullut unohtaneensa, se tulee mieleen kirkkaana ja selkeänä aivan kuin se olisi ollut piilossa kirjoittamassa itseään.