Asvalttimiesten ja alitajunnan öiset puuhat

Meiltä Jyväskylään ajettaessa on ylitettävä Vaajakosken silta. Kuluneella viikolla kävin opiskelujeni merkeissä Jyväskylässä neljä kertaa, joten tietysti huokaisin raskaasti, kun kuulin, että Vaajakoskella alkaa tienpäällystys maanantaina klo 9. Ajoin paikan ohi hiukan ennen yhdeksää. Työmiehiä liikuskeli jo paikalla, mutta liikenne kulki normaalisti ja tie oli entisellään. Kun iltapäivällä olin kotimatkalla, autot kulkivat kävelyvauhtia, sillä vanha asvaltti oli päivän aikana jyrsitty pois ja siltarakenteiden poikittaisten palkkien ylitys oli tehtävä varo-varo-varovasti. Tiistaiaamuna ruuhkaa ei ollut, mutta edelleen oli ajettava varovasti. Iltapäivällä liikennettä oli taas enemmän, autot ruuhkautuivat jo moottoritiellä ja muutaman kilometrin matkaan kului parikymmentä minuuttia.

Ruuhkassa pinnistelin ajauksiani keksiäkseni jotain hauska. Opiskeluryhmäni oli näet ehdottanut, että kirjoittaisin seuraavaksi päiväksi pienen ohjelmanumeron, jolla ryhmämme esittäytyisi muille ryhmille. Autot seisoivat ruuhkassa ja minun ajatukseni olivat samassa tilassa. Jos joku ajatus syttyikin, se liittyi illan opetukseen, jota olin menossa opiskelupäivän päätteeksi pitämään Joutsaan. Kun sieltä vihdoin puoli kymmeneltä pääsin kotiin, en todellakaan ehtinyt enkä jaksanut miettiä mitään. Kävin saunassa ja painuin nukkumaan. Miettiköön joku muu ohjelmat, minä ajattelin ja vaivuin unten maille.

Seitsemän tunnin unien jälkeen heräsin itsekseni ja kas - minulla oli ohjelman käsikirjoitus selkeänä mielessäni. Ryntäsin tietokoneelle ja kirjoitin kässärin nopeasti talteen, ennen kuin se katoaisi niin kuin unet yleensä aamuisin katoavat. Olin tosi tyytyväinen, että suoriuduin minulle uskotusta tehtävästä. Ja vieläpä hämmästyttävän helposti.

Matka Jyväskylään sujuikin mukavasti, aurinko paistoi eikä sumukaan enää haitannut niin kuin aiempina aamuina. Vaajakoskea lähestyessä varauduin taas epämukavaa ajoon jyrsityllä tiellä ja niihin inhottaviin palkkeihin, mutta kun tulin sillan tuntumaan, en ollut uskoa silmiäni - tielle oli yön aikana ilmestynyt uusi asvaltti!

Piilosilla

Menin kylään tuttavani H:n luo ja katselin olohuoneessa hiukan ihmetellen ympärilleni. Jotain oli muuttunut. Ikkuna! Siitä ei entiseen tapaan tulvinut valoa eikä näkynyt vehreälle takapihalle, sillä kaihdin oli laskettu alas. H kertoi hiukan naureskellen syyn. Kun rivitaloyhtiön takana oleva pensasaita oli leikattu lyhyeksi, kauempana olevasta toisesta talosta oli soitettu H:lle ja kerrottu, että tämän olohuoneen ryijy näkyy naapuritaloon. H:ta asia ei olisi haitannut, mutta soittajan mielestä H:n olisi syytä hankkia valoverhot. H ei hankkinut sellaisia, vaan päätti pitää kaihdinta alhaalla, kunnes pensasaita kasvaa entiseen korkeuteensa. Menee siihen muutama vuosi, ja sen ajan H pysyttelee hämärässä huoneessa, ettei hänen ryijynsä häiritse muita.

Olen aina luullut, että ihmiset pelkäävät muiden katseita ja siksi piiloutuvat verhojen ja kaihtimien taakse, muta ehkä he pelkäävätkin katsella muita, seurata pihalla ja kaduilla liikkuvia ihmisiä, nähdä koteja, joihin heillä ei ole asiaa. Kun kaikilla on verhot ikkunoissa 24h, jokainen voi kuvitella ulkopuolisen maailman sellaiseksi kuin haluaa.

Äiti ja poika

Vanha nainen liikkuu hitaasti marketin käytävällä, katselee hyllyjä, pysähtelee, kääntelee pakkauksia, tutkii tuoteselosteita, aina silloin tällöin heittää jonkun tuotteen ostoskärryyn. Kärryä työntelee keski-ikäinen mies, joka ei kiinnitä mitään huomiota naiseen tai tämän ostoksiin. Hänen kätensä ovat kiinni kärryissä mutta ajatukset jossain muualla. Kun pitkä, hidas kierros on tehty, mies suuntaa malttamattomana kohti kassoja. Nainen pysähtyy vielä kerran ja kumartuu jäätelöaltaan ylle. Mies seuraa vaivihkaa nuoria naisia, jotka kikattavat hyllyjen välissä. Nainen nostaa jäätelötuutin ja kysyy: "Ottaako poeka?" Ja tuo viaton kysymys tekee keski-ikäisestä miehestä pikkupojan, jonka on kiltisti ollut äidin pikku apulaisena ja ansaitsee kiitokseksi jotain hyvää.

Mies kieltäytyy jäätelöstä ja jatkaa kärryineen kohti kassaa. Nainen ottaa yhden jäätelön ja menee miehen perään. Kun tulee maksun aika, nainen kaivaa käsilaukustaan ison ruskean lompakon ja maksaa ruuat kahdella sileällä viisikymppisellä. Mies kantaa ostokset autoon ja istuu kuskin paikalle odottamaan naista, joka on jäänyt suustaan kiinni tuttavan kanssa. Naisella on jäätelötuutti kädessään. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Mies avaa auton sivuikkunan. Lopulta nainen tulee autoon ja alkaa kuoria jäätelötuuttia. Mies katsoo naista pitkään aivan kuin nyt vasta olisi nähnyt tämän ja sanoo jotain. Nainen ei vastaa. Jäätelöä tippuu rinnuksille. Mies käynnistää auton, ja he ajavat pois.

Leikkiä metsän kanssa

Elokuun 17. päivänä keräsin mustikoita illalla puolikymmeneen. Sitten oli pakko lopettaa, koska mustikat lakkasivat näkymästä. Nyt reilua viikkoa myöhemmin keräysaikaa ei olisi enää niinkään pitkään; syksy tekee tuloaan, pimeys saapuu ilta illalta aikaisemmin. Luulee ehkä, että kukaan ei huomaa, kun vaivihkaa päivää lyhentää. Olo on hiukan haikea. Kesästä on vaikea luopua. Syksy vielä menettelee, mutta talveen tottuminen kestää aina maaliskuulle saakka.

Vaikka pakastin on täynnä mustikkaa ja vadelmaa ja kellarissa on riittävästi hilloja ja mehuja, kuljen vielä pitkään metsissä, muka muuten vain, mutta aina on sanko tai sienikori mukana siltä varalta, että oikein hyvä mustikka- tai kantarellipaikka sattuu kohdalle. Kantarellit löytyvät vuosi vuodelta aina samoilta paikoilta niin täsmällisesti, että voisin piirtää kartan ja merkitä sienet puolen metrin tarkkuudella. Mustikoiden kanssa on hiukan toisin. Kun marjat kypsyvät ja on aika lähteä niitä etsimään, suuntaan tietysti niille tutuille paikoille, joista olen ennenkin kerännyt. Joillakin alueilla marjoja on vuodesta toiseen, joku metsälämpäre tarjoaa niitä yhtenä vuotena runsaaasti, seuraavana ei juuri lainkaan, ja aina löytyy uusia paikkoja. Useimmiten uudet paikat löytyvät sattumalta; oikaisen uutta reittiä, valitsen oudon polun tai keksin tarkistaa, mitä männikön takaa löytyy. Tänä kesänä tuntui kuin metsä olisi haastanut minut leikkiin. Kun eräänä iltana keräsin vanhasta paikasta, sanko täyttyi harmillisen hitaasti. Olin jo kääntymässä pois, kun metsä kuiskutteli, että älä luovuta, tiedät hyvin, että marjoja on paljon, mutta enpäs sano, missä tällä kertaa. Otin haasteen vastaan, vaihdoin suuntaa ja päädyin paikkaan, jossa mättäät olivat sinisenään mustikoista.

Mustikka haluaa tulla poimituksi, ja metsä leikkii kanssani, ja kun lähden sieltä täysien marjasankojen kanssa, se kiittää seurasta ja toivoo, että tapaisimme taas seuraavana kesänä.

Syrjähyppy ei kannata

Olen vuosia leikkauttanut tukkani eteläsavolaisen kirkonkylän pienessä, yhden naisen liikeessä, jossa eläkeikää lähentelevä, kokenut parturi-kampaaja T. leikkaa tasapitkät hiukseni hitaasti ja huolellisesti. Tehtävä tuntuu helpolta - joka puolelta muutama sentti pois - mutta T. käyttää toimenpiteeseen kokonaisen tunnin. Samalla juttelemme niitä näitä, keskustelu kulkee vaivattomasti ja käsittelemme myös henkilökohtaisia asioita tunkeutumatta kuitenkaan liikaa toistemme yksityisyyteen. Liiketila on tavallistakin tavallisempi, ja ikkunasta asiakas voi hiusten käsittelyn ajan seurata kirkonkylän rauhaisaa katuelämää. Radio ei ole koskaan päällä. Jos keskustelussa on taukoja, kuuluu vain saksien napsautuksia ja autojen hurinaa kadulta. Joskus viereisen liikkeen ystävällinen omistajarouva raottaa väliovea, tervehtii minua ja huikkaa asiansa T:lle. T:n varauskirja tuntuu täyttyvän nopeasti. Puhelin soi, ja ihmiset poikkeavat kadulta varaamaan aikoja.

Kesän alussa hiukseni olivat taas leikkuuta vailla, mutta ajanvaraus unohtui ja unohtui. Sen sijaan minulla oli usein asioita Jyväskylässä, ja kerran siellä käydessäni huomasin kadunvarressa parturi-kampaamon kyltin, jossa ilmoitettiin vapaana olevista ajoista. Hetken mielijohteesta astuin sisään.

Liikkeessä oli kolme naispuolista työntekijää mutta ei yhtään asiakasta. Pääsin siis heti käsittelyyn. Istuuduin tuoliin, sain suojakankaan ylleni ja kerroin, kuinka paljon haluan hiuksiani leikattavan. Työntekijä oli nuorehko, rehevä ja niukasti pukeutunut nainen, joka ensitöikseen etsi CD:ltä kiihkeää ja nopearytmistä musiikkia. En sitä tunnistanut mutta naiselle se oli varmasti mielimusaa, koska välillä hän lauloi mukana.

Kun oikea musiikki oli löytynyt, kampaaja istuutui taakseni satulatuoliin, levitti minihameen paljastamat runsaat reitensä molemmin puolin vartoloani ja aloitti työnsä. Sakset napsahtelivat sukkelaan, hiuksia tippui lattialle nopeaan tahtiin. Kaksi muuta työntekijää pysyttelivät aluksi takahuoneessa, mutta kohta toinen tuli liikkeen puolelle, katseli kadulle, näki siellä maassa makaavan miehen ja huolestui. Oliko mies kunnossa, pitäisikö mennä auttamaan, olisiko soitettava jonnekin? Kampaajani vilkaisi ulos, nauroi työkaverinsa huolestuneisuudelle ja selitti, ettei tarvitse tehdä mitään, sillä mies kuului sen kadunkulman vakiojuoppoihin ja oli jälleen kerran sammunut. Huolestunut työntekijä poistui takahuoneeseen.

Hiuskasa lattialla kasvoi. Edessäni pöydällä oli lehtiä, niitä joita ihmiset sanovat lukevansa vain kampaajalla. En koskenut niihin, sillä halusin viestittää, että olen valmis keskusteluun, jos kampaajani haluaisi jutella. Hän ei tuntunut olevan juttutuulella. Tein yhden keskustelunavauksen, mutta se tyrehtyi nopeasti.

Kohta huolestunut työtekijä palasi takahuoneesta ja meni taas ikkunaan. Pian kadulle saapui poliiseja, jotka veivät sammuneen miehen pois. Toinenkin työntekijä takahuoneesta tuli sitä seuraamaan. Kun mies oli viety, kampaajani ihmetteli, miten poliisit tällä kertaa näin pian osuivat paikalle. Huolestunut työntekijä sanoi soittaneensa itse 112:een. Kampaajani naurahti hämmentyneenä.

Hiustenleikkuu kesti puoli tuntia. Kampaajani ojensi peilin, jota hätäisesti vilkaisin. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Nopeasti ja hyvin, minä ajattelin ja maksoin leikkuusta noin viisi euroa enemmän kuin mitä T. veloittaa. Kun illalla kotona kampasin tukkaani, paljastui, että kampaajani oli tehnyt työnsä todella huolimattomasti. Ei auttanut muu kuin antaa miehelle sakset käteen ja pyytää, että hän tasaisi hiukset niin hyvin kuin pystyisi. Kesän mittaan olen Jyväskylässä käydessäni kulkenut usein saman parturi-kampaamon ohi ja aina on ollut kadulla kyltti: vapaita aikoja. En sitä yhtään ihmettele.

Kolmisen kuukautta on kulunut ja alkaisi olla aika käydä taas T:n luona. Minua vähän jännittää, mitä hän tuumii huomatessaan, että hiuksiani on leikannut joku muukin.

Juhannusaatto 1945, osa 2

Kirjoitin kesäkuussa tänne blogiini jutun lipastostani, jonka laatikon pohjassa on lyijykynällä kirjoitettu teksti:

Valmistunu Juhannus aattona 23.6.1945 Vaasan lääninvankilassa.
Tehnyt Pihkanen Otto.
Sotilaskarkuri.
Koskenpää.
Totistaa Kaikkonen Sulo.

Vuonna 1944 jämsäläinen Otto oli 21-vuotias ja hänen nimensä oli Helsingin poliisilaitoksen rikospoliisiosaston etsinnänalaisten henkilöiden luettelossa, ja seuraavana vuonna hän siis oli Vaasan lääninvankilassa. Lipaston tekstissä Otto on alleviivannut sanat Sotilaskarkuri ja Koskenpää, siis halunnut korostaa silloista asemaansa tai aatettaan sekä kotipaikkaansa. Enempää en hänestä tiedä, mutta otan mielelläni vastaan kaikki tiedonmuruset Otosta ja hänen myöhemmistä vaiheistaan.

Sulo Kaikkosesta tiedän enemmän, sillä eräs hänen sukulaisensa oli etsinyt internetistä tietoja Sulosta, päätynyt sitä kautta blogiini ja otti yhteyttä. Näin sain tietoja Sulon taustasta ja elämänhistoriasta. Olin tästä yhteydenotosta kovin innostunut, joten otin pari kuvaa lipaston teksteistä ja lähetin ne Sulon sukulaiselle.

Sulo ja Otto ovat mielessäni entistäkin useammin.

Muisto vain jää... vai jääkö sitäkään?

Kävelin lämpimänä elokuun päivänä synnyinpitäjäni Hankasalmen hautausmaalla. Keväisen edelliskäyntini jälkeen seurakunta oli laittanut useille haudoille lapun, jonka mukaan kyseisen hautapaikan hoitoa on olennaisesti laiminlyöty. Haudatun omaisille on jätetty vuosi aikaa korjata tilanne, muussa tapauksessa hauta otetaan uuteen käyttöön. Hiukan minulle jäi epäselväksi, mitä se laiminlyönti tarkoitti. Ilmeisesti pelkkä ruoho ei riitä, vaan hoidetulla haudalla on oltava istutuksia. Monen laputetun paikan hautakivi paljasti, että viimeinen hautaus on toimitettu vuosikymmeniä sitten.

Usein ihmiset kuvittelevat ja toivovat, että heidän muistonsa säilyy, mutta nuo unohdetut haudat todistivat, ettei se muisto aina kovin pitkäaikainen ole.