On hienoa huomata, miten ihmiset kykenevät käyttämään keskinäiseen viestintään sitäkin tekniikkaa, joka on tarkoitettu aivan muuhun. Jostain kumman syystä minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää joitakin viestejä, ja ainakin tarvitsen paljon kertausta, että opin.
Viitisen vuotta sitten ajelimme mieheni kanssa kauniina kesäpäivänä Kangasniemen ja Joutsan välisellä maantiellä. Liikennettä oli kohtalaisesti, matka sujui rauhallisesti, kunnes joku vastaantulija vilautti pitkiä valoja. Ihmettelin moista, jolloin mieheni selitti, että meidän auton toinen ajovalo lienee rikki. Viitsivätkö ihmiset moisesta asiasta varoittaa, minä mietin. Sen jälkeen toinenkin autoilija vilautti valojaan. Ja kohta kolmas. Ehkäpä meidän molemmat valot on rikki! Vaadin miestäni pysäyttämään, jotta voimme tarkistaa tilanteen. Meidän oli määrä palata kotiin vasta pimeän tullen, enkä halunnut ottaa sitä riskiä, että joutuisimme rikkinäisten valojen takia muuttamaan suunnitelmia.
Mieheni totteli kiltisti ja seuraavan bussipysäkin nähdessään laittoi vilkun oikealle. Samassa huomasin, että bussipysäkillä seisoi ihminen. Vilkaisin taaksemme. Bussia vielä näkynyt, joten uskaltaisimme pikaisesti piipahtaa pysäkillä. Olimme jo hyvin lähellä, kun tunnistin pysäkillä seisovan miehen poliisiksi. Mieheni olisi varmasti jatkanut matkaa, sillä eihän bussipysäkki ole henkilöautoja varten, mutta minä vaadin pysäyttämään; luotin siihen, ettei poliisi toru saatikka sakota, kun kerron syyn pysähdykseen.
Nousin autosta, tervehdin poliisia ja katsoin ajovaloja. Ne olivat kunnossa. Kumpikin. Selitin, että tarkistin valot, koska vastaantulijat vilauttelevat pitkiä valoja. Poliisi katsoi minua niin kuin mies, joka on juuri tavannut oikean blondin. Sitten hän näytti kädessään olevaa tutkaa ja lausahti rauhallisesti, että ehkä ne vastaantulijat olivat varoittaneet siitä.
Toissa kesänä olin liikenteessä samalla tiellä, nyt yksin. Ja se taas se tapahtui! Vastaantulijat vilauttivat pitkiä valoja. Uskokaa tai älkää, mutta minä todellakin oletin sen tarkoittavan, että minun ajovaloissani on jotain vikaa. Päätin tarkistaa ne vasta perillä, koska enhän minä itse niille kuitenkaan mitään mahtaisi. Mutta asiahan ei ollutkaan niin yksinkertainen, sillä seuraavan mutkan jälkeen huomasin edessäpäin ratsian. Tyydyin kohtalooni, laitoin vilkun päälle ja aloin jarrutella ottaakseni vastaan sakot ajovaloitta ajamisesta.
Ihmeellistä muuten, miten paljon sitä ehtii ajatella muutamassa sekunnissa. Äkkiä nimittäin tajusin, että poliisi ei ollut antanut minulle pysäyttämismerkkiä. Voinko siis jatkaa matkaa? Eikö se tee poliisia epäluuloiseksi? Ehkä hän ei antanut pysäyttämismerkkiä, koska huomasi minun joka tapauksessa aikovan pysähtyä?
Pysähdyin ja jäin odottamaan. Mitään ei tapahtunut. Poliisi seisoi jossain takanani eikä ottanut askeltakaan minua kohti. Voin siis jatkaa matkaa? Vai voinko? Eikö se ole pako rikospaikalta? Lähtevätkö poliisit perään? Ja miksi se poliisi vain seisoo jossain takanani eikä tee mitään?
Avasin auton ikkunan. Se sai poliisiin liikettä. Hän tuli luokseni, tervehdimme toisiamme ja minä kysyi, pitikö pysähtyä. ”Ei, ei ollut syytä pysähtyä, ellei sinulla ole jotain tunnustettavaa”, poliisi sanoi ystävällisesti. Tunnustettavaa? Herranjumala, minä parkaisin mielessäni ja ajattelin kaikkia syntejäni. Nytkö ne on kerrottava? Onneksi tajusin, että mies ei ollut pappi vaan poliisi, joten minun oli helppo hymyillä ja sanoa, ettei mitään tunnustettavaa ollut. Poliisi toivotti minulle aurinkoista kesäpäivää, ja kyllähän se päivä paistoikin.
En ehkä vielä ymmärrä kaikkea, mitä ihmiset autoillaan minulle viestivät, mutta yhden asian olen oppinut. Jos bussipysäkillä seisoo poliisi, hän ei odota bussia – eikä minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti