Muisto noin kymmenen vuoden takaa: Olisi ollut hyvää aikaa kirjoittaa, mutta tarina ei kulkenut, olo oli levoton. Nousin työpöydän äärestä ja kuljeskelin talossa, kunnes pysähdyin kirjahyllyn eteen. Lukeminen ei oikeastaan houkutellut, mutta otin yhden teoksen ja avasin sen jostain keskeltä. Ajattelin, että kun luen sivun tai pari, oma kirjoittamisjumini laukeaa ja voin laittaa tuon sattumanvaraisesti ottamani teoksen takaisin hyllyyn ja unohtaa sen sinne. Mutta muutama sivu keskeltä kirjaa ei riittänytkään, vaan minun oli aloitettava alusta ja otettava selvää, että mikä se tällainen romaani onkaan. Ja sehän oli Hannu Ahon Saara, jonka olin joskus divarista ostanut ja sitten hyllyyni unohtanut. Yleensä luen nopeasti ja jopa ahmien, mutta Saaraa lukiessani minun oli välillä laitettava kirja sivuun ja lähdettävä ulos kävelemään, sillä Ahon kieli ja kerronta oli niin hyvää, että olin pakahtua! Sittemmin luin Ahon muutkin teokset ja hankin niitä kirjahyllyyni. Vaikka kirjojen omistamisessa ei ehkä ole kovin paljon järkeä, jotain hyvää on tärkeää pitää lähellä.
En ole vuosiin Ahon teoksiin tarttunut, joten en voi tietää, miltä ne nyt tuntuisivat. Tokihan minussa on tapahtunut jotain kymmenessä vuodessa, joten todennäköisesti kokisin teokset eri tavoin kuin aiemmin. Kun nopeasti selailin muutamaa, lauseet ovat yhä komeita, dialogi yhä upeaa, maailmat yhä traagisia. Samalla tajuan, että olen aina mielelläni lukenut itselleni vieraista, pelottavistakin maailmoista ja ihmisistä, mennyt kohti sitä, minkä oikeastaan haluaisin väistää. Lukeminen on siis siinäkin mielessä kirjoittamisen kaltaista: tutkimusmatkailua ja epävarmuuteen hyppäämistä, kunnes voi huomata, että kaiken vierauden alla meissä kaikissa on aina jotain yhteistä, hyvässä ja pahassa.
Vuonna 1996 Aholta ilmestyi romaani Kello 4.17, joka jäi hänen viimeisekseen, sillä eilen uutiset kertoivat hänen kuolleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti