Joulu on sotaa

Joulu on outo ja kiinnostava ilmiö. Siinä on paljon hurmosta, jopa maanisuutta, ja se muistuttaa monin tavoin sotaa. Kauppiaat käyvät kiivasta sotaa asiakkaista ja heidän rahoistaan. Strategiat ja taktiikat on hiottu hyvissä ajoin, aseet ja ammukset hankittu, vihollisten liikkeitä tarkkailtu. Vihollisia ovat sekä toiset kauppiaat että ne asiakkaat, jotka eivät haluaisi rahoistaan luopua. Edellisten kanssa kannattaa usein liittoutua, jotta jälkimmäisten mielet voitetaan. Kaikenlainen propaganda auttaa, ja sitä media on kyllä tulvillaan hyvissä ajoin. Sodan ensimmäisiä pieniä kahakoita nähdäänkin jo syksyllä, mutta suurimmat taistelut käydään jouluviikolla, jolloin kauppakeskukseen eksynyt ihminen on kuin tykistötuleen joutunut, aseensa kadottanut sotilas, jonka ainoa selviytymiskeino on paeta.

Asiakkaat käyvät sotaa rauhan ja rakkauden puolesta, kiirettä, materialismia ja itsekkyyttä vastaan.  Kaikki vaikuttaa pitkään rauhalliselta, tunnelma on odottava. Jotain on tulossa, mutta ollaan kuin ei välitettäisi siitä, antaa muiden hössöttää, intoilkoot toiset, pysytään me vain rauhallisina, ei toisteta edellisvuosien hullutuksia. Kaikkien hermo ei kestä odottelua, pieniä irtiottoja, hajanaista ammuskelua ja rivistä lipeämisiä alkaa ilmetä jo lokakuulla. Marraskuun lopulla tapahtuu vihdoin liikekannallepano. Joidenkin mielestä se on aivan liian aikaista ja hätiköityä, joten he vetkuttelevat ja viivyttelevät, kunnes viimeisellä viikolla pääsee helvetti valloilleen: suuri taistelu on jo kulman takana ja niin paljon on vielä varusteita hankkimatta, tehtäviä tekemättä! Homma tuntuu mahdottomalta, mutta pieni ihminen ei anna periksi, vaan jaksaa omin käsin askarrella kenttäpostia, kutoa villasukkia, valmistaa muonaa, tehdä viimeisiä hankintoja. Aina löytyy jotain tärkeää, tarpeellista tai muuten vain kivaa. Varustetehtailijat ovat tuoneet markkinoille kaikkea uutta, jota ei kukaan ole osannut kaivata mutta joka nyt vaikuttaa välttämättömältä. Ostoksia kannetaan kaksin käsin, niitä mätetään, pinotaan, ahdetaan ja tungetaan autoon kuin evakkorekeen. Jos taisteluväsymys uhkaa, joka kulmalla on tarjolla pipareita, karkkia ja glögiä voimia antamaan ja mieltä virkistämään.

Sodassa tarvitaan kaikkia. Lapset saavat hyvissä ajoin kataloginsa, joista voivat valita omat aseensa taistelussa materialismia ja itsekkyyttä vastaan. Yksinäisyyteen unohdetun vanhuksen postilaatikkoon tipahtaa joulukortti, jonka lähettäjää hän ei enää tunnistaisi, jos vastaan tulisi. Hyväntekeväisyysjärjestöt saavat rahaa ja tavaraa jaettavaksi niille, jotka eivät omin varoin varustelukilvassa pärjäisi. Sota on silkkaa yhteisöllisyyttä. Tuntemattomia tervehditään ja rauhallista joulua toivotellaan sen minkä kiireiltä ehditään. Kuolleitakaan ei tässä sodassa unohdeta, vaan haudoille viedään muovikuorisia kynttilöitä pimeyttä valaisemaan ja pieniä enkeleitä hankeen hukkumaan.  

Kun aattoilta koittaa ja ihmiset ovat kaivautuneet poteroihinsa, sota ei suinkaan ole ohi, saati voitettu, sillä joulu on myös taistelua vallasta. Kenen reseptillä on tehty parhaat piparkakut, kenen luona syödään jouluateria, kuka osaa antaa osuvimmat lahjat, kenen joulu on aidoin, kaunein, tunnelmallisin, perinteisin? Vaikka sota yhdistää kansakuntia, se voi erottaa ihmisiä. Monet nuoret parit ovat joutuneet kauas toisistaan, eri rintamille, ja monet perheetkin ovat hajonneet jouluksi, kun itse kunkin on pitänyt mennä sinne, missä häntä eniten tarvitaan. Joitakin lapsia siirretään juoksuhautoja pitkin paikasta toiseen, jossain käydään vielä asemasotaa tai viivytystaistelua, monet ovat solmineet välirauhan, mutta miettivät jo seuraavia siirtojaan.

Kirkon tehtävä on antaa sodalle merkitys, joka oikeuttaa taistelun, ja rohkaista siihen osallistuvia. Kauneimmat joululaulut toimivat siinä missä prismojen, citymarkettien ja halpahallien mainokset. Kun kolikko kilahtaa kolehtihaaviin, on mieli puhdas jatkamaan varustelukilpailua. Joulupäivänä kirkko muistuttaa ihmisen vajavaisuudesta. Niin paljon ostitte, annoitte, saitte, söitte ja mässäilitte, mutta muistitteko seimessä makaavaa lasta? No ei se mitään, kolehtivirsi alkaa ja teistä tulee taas hyviä ihmisiä.

Sodan jälkeen katsellaan ja kuulostellaan. Ihmetellään, että siinäkö se nyt oli. Kaikki se touhotus tuntuu jälkeenpäin vähän absurdilta. Voittiko kukaan? Mikä oli tappion hinta? Kannattiko? Poteroihin kaivautuneet ja korsuihin paenneet alkavat tulla esiin. Vammoja paikkaillaan, haavoja puhdistellaan, elämä alkaa palautua kylille ja kaduille. Onnekkaimmilla on muistoja hyvistä kohtaamisista, sankaritarinoita, uutta voimaa ja energiaa. Mutta aina on niitäkin, joiden taisteluväsymys vaihtuu posttraumaattiseen stressiin. Siihen auttaa vain katse eteenpäin ja kunnon kierros kauppojen alennusmyynneissä.

Kaikki eivät sotaan osallistu, vaan varaavat jo hyvissä ajoin matkan ja pakenevat jonnekin kauas. Rintamakarkurit!