Monen monta vuotta kirjahyllyssäni on lukemisvuoroaan
odottanut Hallgrìmur Helgasonin romaani Islannin kirjailija. Takakansitekstin
mukaan se kertoo kirjailijasta, Einar J. Grìmsonista, joka kuoltuaan joutuu
itse luomaansa maailmaan, kirjoittamansa kirjan sivuille. Grìmssonin esikuvana on ollut Halldòr Kiljan Laxness, ja
romaani, johon Grìmson harhautuu, on Laxnessin Läpi harmaan kiven. Sen olen
lukenut joskus kauan sitten hamassa nuoruudessani. Aina kun Helgasonin romaani
sattui silmään, päätin, että minun on ensin luettava uudestaan Läpi harmaan
kiven, mutta enhän minä sitä muistanut koskaan kirjastossa käydessäni. Islannin
kirjailija sai siis odottaa ja odottaa, kunnes pari viikkoa sitten tein omasta
kirjahyllystäni varsinaisen löydön: Läpi harmaan kiven. Siinä se oli, hiukan
rähjääntyneenä pokkaripainoksena, takakansi kadonnut, etukansi teipillä kiinni,
mutta kaikki sivut tallessa ja ehjinä, 531 sivua pientä pränttiä.
Arvelin, että työläs luku-urakka on edessä, mutta romaani
vetäisi kyllä äkkiä mukaansa, ja luin sitä samaan aikaan sekä ahmien että joka
lauseesta nauttien. Pidin kyllä Laxnessista jo nuorena, mutta nyt Läpi harmaan kiven kosketti todella syvältä. Romaanin alkuperäinen nimi
tarkoittaa itsenäistä kansaa, ja suomennoksen nimi kuvaa sitä, että mitä tuo
itsenäisyys yhden ihmisen kohdalla tarkoittaa: ankaraa raadantaa keneltäkään
apua pyytämättä, tarjottu apu torjuen, vanhat jumalat on hylätty, uusiin ei ole
luottamista.
Laxnessin romaanissa köyhyys on äärimmäistä ja olosuhteet karut,
mutta vastapainona on kaunis luonto, pienet hyvät hetket elämässä ja ihmisten outo tyyneys kaiken keskellä. Laxness on
myös suuri humoristi. Pitkin matkaa romaanissa on ajatuksia, joita nykyään
näkee lähinnä vain jossain kiitollisuutta tai mindfulnessia käsittelevissä
elämäntapaoppaissa.
Hänellä ei ollut
tapana valittaa menetyksiään, muutamilla se on tapana, mutta ihmisen tulee
iloita siitä, mitä hänellä on, tai oikeastaan siitä, mitä hänelle jää, kun hän
on menettänyt sen mitä hänellä on, niin ajatteli Suvituvan Bjartur.
Vastaavaan ajatukseen kiitollisuuden merkityksestä törmäsin
äskettäin Anni Bloqvistin romaanissa Meri yksin ystäväni. Näin miettii uneton kertojahenkilö,
jonka mies ja poika ovat hukkuneet kalastusmatkalla:
Yön on oltava näin
pitkä, jotta voisin nähdä, muistaa ja ymmärtää, ettei minulla ole täällä mitään
omaa. Minun täytyy kiittää kaikesta mitä olen saanut omistaa. Kaikesta mitä
minulla vielä on tallella. Minun pitää kiittää niin paljosta.
Mihin me tarvitsemme elämäntaito-oppaita, kun meillä on
kaunokirjallisuus!
Läpi harmaan kiven -romaanissa kansa uskoo vielä
kummituksiin ja noituuteen, vaikka virallisesti harjoitetaan kristinuskoa.
Tuota kahden näkemyksen välillä keikkumista ja uuden omaksumisen vaikeutta kuvaa
hyvin Isä meidän -rukous, jonka hautajaisvieraiksi tulleet miehet joutuvat itse
lausumaan arkun äärellä, sillä laiska pappi ei ollut viitsinyt lähteä pitkään
matkaan siunausta toimittamaan.
Isä meidän, joka olet
taivaissa, jossain niin äärettömän kaukana ettei kukaan tiedä missä sinä olet,
melkein kuin ei missään, anna meille tänä päivänä yksi ainoa pikku murunen
ruokaa, sinun kunniasi tähden, ja anna meille anteeksi, jos emme saa maksetuksi
velkojamme kauppiaalle ja lainanantajalle, mutta ennen kaikkea päästä meitä
siitä kiusauksesta, että pyrkisimme hyville päiville, sillä sinun on
valtakunta.
Siinäpä teologeille pohdittavaa!
Läpi harmaan kiven -romaanin jälkeen luin Laxnessin teokset
Salka Valka ja Atomiasema ja olin entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä Laxness
oli Nobelinsa ansainnut. Erityisen kiinnostavia ovat romaanien päähenkilöinä
olevat naiset, jotka eivät taivu alistettuun naisen osaan vaan kykenevät nousemaan
oman elämänsä aktiivisiksi toimijoiksi.
Kovia kokenut kirjastoni helmi. |
Luin vihdoin myös Helgasonin Islannin kirjailijan. Äh! Se oli
aika työläs luettava, paikoin toki hauska, mutta suurimmalta osin tylsä. Sitä
on sanottu luomisprosessin kuvaukseksi, mutta minusta se vaikutti enemmän
kirjailijan sekavalta unelta. En myöskään anna Helgasonille anteeksi sitä, että
hän likasi sen, mikä oli Suvituvan Bjarturin elämässä kauneinta. Luulen, että
Helgasonin kirja lähtee kiertoon, mutta Laxnessin romaanit jäävät kirjahyllyyn,
jotta voin niihin palata uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti