Keskisuomalainen uutisoi 11.12. , että koululaiset, etenkin pojat, ovat edellisviikolla hamstranneet piparitaikinaa niin paljon, että pakastealtaat ovat loppuviikosta ammottaneet tyhjillään ja taikinaa on pitänyt tilata lisää. Lehti on haastatellut yhtä Siwan myyjää, joka arvelee, että villitys on jo ohi, sillä haastatteluviikolla koululaisia ei ole enää taikinaostoksilla näkynyt.
Mitä oikein on tekeillä? minä ihmettelin pienen jutun luettuani. Joutuvatko koululaiset itse ostamaan taikinan saadakseen kotona leivottuja pipareita? Leipovatko he kukin omat piparinsa vain kokoontuuko kaveriporukka piparitalkoisiin? Leipovatko he lainkaan? Kenties syövät pelkkää taikinaa? Voiko piparitaikinalla tehdä jekkuja?
Keskisuomalaisesta en saanut vastauksia, mutta mystinen taikinajuttu selvisi joulukuun MikroBitti-lehdestä, jossa on kilpailu Paista, koristele ja kuvaa PipariPeeCee. Kilpailun säännöissä sanotaan, että materiaalina on käytettävä perinteistä piparitaikinaa ja koristeina kaikkea mahdollista syötäväksi kelpaavaa. Lehden kuvassa olikin makoisan näköinen, piparitaikinasta tehty kannettava tietokone, jonka näppäimistö oli väkerretty värikkäistä lakritsikarkeista.
Eniten minua ihmetyttää koko asiassa se, että toimittaja tekee jutun piparitaikinaa hamstraavista pojista mutta ei ota selvää, mistä on kyse.
maanantai 14. joulukuuta 2009
maanantai 7. joulukuuta 2009
Jos saisin päättää....
... radiosta ei kuuluisi yhtään joululaulua ennen jouluaattoa eikä tapaninpäivän jälkeen.
tiistai 1. joulukuuta 2009
Kuluttajiksi kutistetut
Meneillään olevien opintojeni yhteydessä luin brasilialaissyntyisen kasvatusfilosofin Paulo Freiren teoksen Sorrettujen pedagogiikka. Mahtava kirja! Freire kehitteli ajatuksiaan eteläamerikkalaisessa todellisuudessa, jossa oli rikkaita tilanherroja ja orjan asemassa olevia työläisiä. Todellisuudessa, joka on valitettavan yleistä vielä nykyäänkin. Freiren määritelmän mukaan jokainen tilanne, jossa ihminen käyttää objektiivisesti toista hyväkseen tai estää tätä tavoittelemasta asemaa itsenäisenä ja vastuullisena persoonana, on sortotilanne. Tilanherra estää orjaa olemasta itsenäinen ja vastuullinen persoona, mikä on siis selvä sortotilanne. Koulumaailmassa sorto tarkoittaa rakenteita ja toimintatapoja, jotka pakottavat oppilaat passiivisuuteen ja tukahduttavat heidän oman ajattelunsa ja luovuutensa.
Freireä lukiessani en kuitenkaan pysytellyt koulumaailmassa vaan aloin ajatella Keskimaata, Keskoa, Tradekaa, matkatoimistoja, autokauppoja, kodinkoneliikkeitä, lehtiä, mainontaa… En voinut mitään, mutta mitä pidemmälle ehdin Freiren kanssa, sitä selkeämmin kauppa ja talouselämä alkoivat tuntua tilanherralta, joka orjuuttaa ihmisiä pelkiksi tahdottomiksi kuluttajiksi sen sijaan, että ihmiset tekisivät itsenäisiä päätöksiä ja kuluttamisen sijaan tekisivät itse tai tyytyisivät vähempään. Minun käsitykseni mukaan ihminen on perusolemukseltaan aktiivinen, kun taas ostaminen on passiivista, vaikka tiettyjä aktiviteettejä vaatiikin. Nyt joku väittää tekevänsä kuluttajana taatusti itsenäisiä päätöksiä, mutta jos katsotaan kokonaisuutta, kuluttajat valitsevat sitä, mitä joku muu (muoti, teollisuus, sisäänostajat jne) on heille ensin valinnut.
Freire otti esiin sorrettujen eksistentiaalisen kaksijakoisuuden: sorretut ovat samanaikaisesti sekä oma itsensä että sortaja, jonka varjon he ovat sisäistäneet. Kuluttajan tapauksessa sortajan varjon sisäistäminen tarkoittaa sitä, että kuluttaja-ihminen alkaakin havitella sitä elämää, jota sortaja pitää hyvänä ja esittelee. Mainosten kauniit ihmiset, aurinkoiset rannat, hienot autot, tehokkaat tietokoneet, näppärät kännykät, hulppeat talot, seksikkäät alusasut, huurteiset olutpullot… kaikki ne luovat mielikuvaa tavoiteltavasta elämästä, ja sen voi saavuttaa tietenkin – ostamalla. Mielenkiintoista on seurata, miten mainoksista riippuvaiset lehdet taiteilevat tässä kuviossa, kun pitäisi miettiä journalistisia periaatteita ja ajanhenkeä ja samalla miellyttää mainostajia. Jos sinne lehteen joku kierrätysjuttu mahtuukin, niin pääkirjoituksessa naistenlehden päätoimittaja toteaa, että aina sinne eteiseen yhdet uudet kengät mahtuu!
Freiren mukaan sortaja tekee kaikkensa, jotta sortotilanne jatkuisi. Kun ekologinen ajattelu on alkanut viritä, kauppa on heti valppaana. Se ei pelkästään tarjoa ekologisia tuotteita, vaan antaa jopa ymmärtää, että jonkun tuotteen ostaminen on ekologinen teko. Ekologiasta puhuminen on kaupan jalomielisyyttä, johon on kuitenkin kätketty ajatus siitä, että kuluttamisen on kaikesta huolimatta jatkettava kasvuaan. Siksi sähköfirman lehdessä on kahdenlaisia juttuja. Toisissa neuvotaan, miten säästetään sähköä, ja toisissa esitellään eriaisia sähköllä toimivia vempaimia, lämmityksiä, valaistuksia jne.
Freiren soveltaminen kulutuselämään ei ole saanut ymmärrystä tuttavapiirissäni. Ehkä en vain osaa sanoa, mitä tarkoitan, tai sitten on totta mitä Freire sanoi: ”Yksi vapautumisen suurimmista esteistä on sortava todellisuus, joka nielee siinä olevat sisäänsä ja pyrkii siten tukahduttamaan ihmisten tietoisuuden. Sorto toimii sopeuttavasti. Sorron vallasta päästäkseen ihmisten on kyettävä samaan siihen etäisyyttä ja kohtaamaan se.”
Freireä lukiessani en kuitenkaan pysytellyt koulumaailmassa vaan aloin ajatella Keskimaata, Keskoa, Tradekaa, matkatoimistoja, autokauppoja, kodinkoneliikkeitä, lehtiä, mainontaa… En voinut mitään, mutta mitä pidemmälle ehdin Freiren kanssa, sitä selkeämmin kauppa ja talouselämä alkoivat tuntua tilanherralta, joka orjuuttaa ihmisiä pelkiksi tahdottomiksi kuluttajiksi sen sijaan, että ihmiset tekisivät itsenäisiä päätöksiä ja kuluttamisen sijaan tekisivät itse tai tyytyisivät vähempään. Minun käsitykseni mukaan ihminen on perusolemukseltaan aktiivinen, kun taas ostaminen on passiivista, vaikka tiettyjä aktiviteettejä vaatiikin. Nyt joku väittää tekevänsä kuluttajana taatusti itsenäisiä päätöksiä, mutta jos katsotaan kokonaisuutta, kuluttajat valitsevat sitä, mitä joku muu (muoti, teollisuus, sisäänostajat jne) on heille ensin valinnut.
Freire otti esiin sorrettujen eksistentiaalisen kaksijakoisuuden: sorretut ovat samanaikaisesti sekä oma itsensä että sortaja, jonka varjon he ovat sisäistäneet. Kuluttajan tapauksessa sortajan varjon sisäistäminen tarkoittaa sitä, että kuluttaja-ihminen alkaakin havitella sitä elämää, jota sortaja pitää hyvänä ja esittelee. Mainosten kauniit ihmiset, aurinkoiset rannat, hienot autot, tehokkaat tietokoneet, näppärät kännykät, hulppeat talot, seksikkäät alusasut, huurteiset olutpullot… kaikki ne luovat mielikuvaa tavoiteltavasta elämästä, ja sen voi saavuttaa tietenkin – ostamalla. Mielenkiintoista on seurata, miten mainoksista riippuvaiset lehdet taiteilevat tässä kuviossa, kun pitäisi miettiä journalistisia periaatteita ja ajanhenkeä ja samalla miellyttää mainostajia. Jos sinne lehteen joku kierrätysjuttu mahtuukin, niin pääkirjoituksessa naistenlehden päätoimittaja toteaa, että aina sinne eteiseen yhdet uudet kengät mahtuu!
Freiren mukaan sortaja tekee kaikkensa, jotta sortotilanne jatkuisi. Kun ekologinen ajattelu on alkanut viritä, kauppa on heti valppaana. Se ei pelkästään tarjoa ekologisia tuotteita, vaan antaa jopa ymmärtää, että jonkun tuotteen ostaminen on ekologinen teko. Ekologiasta puhuminen on kaupan jalomielisyyttä, johon on kuitenkin kätketty ajatus siitä, että kuluttamisen on kaikesta huolimatta jatkettava kasvuaan. Siksi sähköfirman lehdessä on kahdenlaisia juttuja. Toisissa neuvotaan, miten säästetään sähköä, ja toisissa esitellään eriaisia sähköllä toimivia vempaimia, lämmityksiä, valaistuksia jne.
Freiren soveltaminen kulutuselämään ei ole saanut ymmärrystä tuttavapiirissäni. Ehkä en vain osaa sanoa, mitä tarkoitan, tai sitten on totta mitä Freire sanoi: ”Yksi vapautumisen suurimmista esteistä on sortava todellisuus, joka nielee siinä olevat sisäänsä ja pyrkii siten tukahduttamaan ihmisten tietoisuuden. Sorto toimii sopeuttavasti. Sorron vallasta päästäkseen ihmisten on kyettävä samaan siihen etäisyyttä ja kohtaamaan se.”
torstai 19. marraskuuta 2009
Asentti
JASU: Äiti, millaisia asentit on?
TUIJA: Mitkä ihmeen asentit?
JASU: Et sä muka tiedä mitä ne on?
TUIJA: No en tiedä, kun en ole ikinä kuullutkaan.
JASU: Miksi sä sitten kirjoitit niistä?
TUIJA: Häh?
JASU: Tässä lukee niin.
TUIJA: Mun luentomuistiinpanoissa? Näytä!
JASU: Tuossa... kutsutaan asenteiksi.
TUIJA: Heh, niin mä olen tosiaan kirjoittanut, mutta se lause alkaa täältä edellisen sivun lopulta: Uskomuksia, jotka sisältävät positiivisen tai negatiivisen suhtautumisen, kutsutaan asenteiksi. Se ei ole asentti vaan asenne, suhtautumistapa.
JASU: Miksi sä sitten sanot sitä asentiksi?
TUIJA: Ei vaan se taipuu niin, asenne, asenteet, asenteiksi. Ihan niin kuin ranne, ranteet, ranteiksi.
JASU: Ai jaa. (juoksee pois)
TUIJA (menee toiseen huoneeseen) - Jussi, tiedätkö mikä on asentti?
JUSSI: En. Pieni visentti? a-sarjan sentti? No mikä?
TUIJA: Ei mikään, kunhan juksasin. Asentti on yhtä olematon kuin rantti - ranteiksi.
JUSSI: Mä laitan iltateetä, sulla on varmaan ollut raskas päivä.
TUIJA: Mitkä ihmeen asentit?
JASU: Et sä muka tiedä mitä ne on?
TUIJA: No en tiedä, kun en ole ikinä kuullutkaan.
JASU: Miksi sä sitten kirjoitit niistä?
TUIJA: Häh?
JASU: Tässä lukee niin.
TUIJA: Mun luentomuistiinpanoissa? Näytä!
JASU: Tuossa... kutsutaan asenteiksi.
TUIJA: Heh, niin mä olen tosiaan kirjoittanut, mutta se lause alkaa täältä edellisen sivun lopulta: Uskomuksia, jotka sisältävät positiivisen tai negatiivisen suhtautumisen, kutsutaan asenteiksi. Se ei ole asentti vaan asenne, suhtautumistapa.
JASU: Miksi sä sitten sanot sitä asentiksi?
TUIJA: Ei vaan se taipuu niin, asenne, asenteet, asenteiksi. Ihan niin kuin ranne, ranteet, ranteiksi.
JASU: Ai jaa. (juoksee pois)
TUIJA (menee toiseen huoneeseen) - Jussi, tiedätkö mikä on asentti?
JUSSI: En. Pieni visentti? a-sarjan sentti? No mikä?
TUIJA: Ei mikään, kunhan juksasin. Asentti on yhtä olematon kuin rantti - ranteiksi.
JUSSI: Mä laitan iltateetä, sulla on varmaan ollut raskas päivä.
perjantai 13. marraskuuta 2009
Parsinneula
Parsinneula oli hukassa. Etsin joka paikasta, mutta en löytänyt. Olisiko ostettava uusi? Olin sinä päivänä menossa muissa asioissa Jyväskylään, joten päätin ostaa neulan samalla reissulla. Koska päiväni oli kovin kiireinen, halusin hoitaa asian nopeasti alta pois ja sitä varten suuntasin kulkuni kävelyreittini varrella olevaan Sokos-tavarataloon, jota on vastikään laajennettu. Koska en ollut rakennustöiden jälkeen siellä käynyt, olin ihan päästäni pyörällä kaiken sen tilan, tavarapaljouden ja valikoimien edessä. Täällä jossain on pakko olla myös parsinneuloja, minä ajattelin ja kiireeni takia käännyin myyjän puoleen.
- Hei, löytyykö näin suuresta paikasta yhtä neulaa?
- Anteeksi?
- Etsin ompelutarvikkeita.
- Niitä on tuolla alakerrassa kodintarvikeosastolla.
Kuinkahan suuri valikoima siellä onkaan kaikenlaisia neuloja, minä ajattelin ja menin alakertaan. Minun ei tarvinnut juurikaan katsella ympärilleni, kun jo löysin etsimäni - ompelutarvikkeet. Kuinka monta hyllyä ja hyllymetriä ne tarvitsevat? Eivät yhtään. Ne mahtuivat pieneen telineeseen. No, parsineuloissa ei ole kovin suuria muoti- ja kausivaihteluita, joten eihän valikoimakaan voi olla kovin suuri, minä päättelin ja aloin tutkia telineen antia. Ompelukoneen neuloja, tavallisia neuloja, kanttinauhaa... mutta missä on parsineula, joka kodin tärkeä varuste? Oli pakko kysyä myyjältä. Naurahdin epäuskoisesti, kun hän kertoi, ettei parsinneuloja ollut lainkaan. Ystävällisesti hän kuitenkin neuvoi minut kadun toisella puolella olevaan Anttilan tavarataloon. Siellä oli samantyyppinen tarviketeline, mutta valikoima oli hiukan laajempi ja parsinneulojakin löytyi. Tosin en voinut ostaa vain yhtä, vaan minun oli ostettava useamman neulan pakkaus.
Toki ymmärrän, että parsinneula-asioissa olisi parasta mennä suoraan käsityöalan erikoisliikkeeseen, mutta kiireessäni kuvittelin, että suurissa tavarataloissa on kaikkea sitä, mitä ihmiset tarvitsevat. Oikeasti siellä on sitä, mitä ihmisten halutaan tarvitsevan: vaatteita, kosmetiikkaa, kenkiä, musiikia, elokuvia, kirjoja, kodintekstiilejä, astioita... Mutta parsinneula! Se ei sovi joukkoon, koska se ei kulu eikä mene pois muodista! Kaiken lisäksi se tuo mieleen parsimisen, käsillä tekemisen, säästämisen. Voi miten vanhanaikaista! ajattelevat markkinavoimat ja jatkavat ihmisten typistämistä kuluttajiksi.
- Hei, löytyykö näin suuresta paikasta yhtä neulaa?
- Anteeksi?
- Etsin ompelutarvikkeita.
- Niitä on tuolla alakerrassa kodintarvikeosastolla.
Kuinkahan suuri valikoima siellä onkaan kaikenlaisia neuloja, minä ajattelin ja menin alakertaan. Minun ei tarvinnut juurikaan katsella ympärilleni, kun jo löysin etsimäni - ompelutarvikkeet. Kuinka monta hyllyä ja hyllymetriä ne tarvitsevat? Eivät yhtään. Ne mahtuivat pieneen telineeseen. No, parsineuloissa ei ole kovin suuria muoti- ja kausivaihteluita, joten eihän valikoimakaan voi olla kovin suuri, minä päättelin ja aloin tutkia telineen antia. Ompelukoneen neuloja, tavallisia neuloja, kanttinauhaa... mutta missä on parsineula, joka kodin tärkeä varuste? Oli pakko kysyä myyjältä. Naurahdin epäuskoisesti, kun hän kertoi, ettei parsinneuloja ollut lainkaan. Ystävällisesti hän kuitenkin neuvoi minut kadun toisella puolella olevaan Anttilan tavarataloon. Siellä oli samantyyppinen tarviketeline, mutta valikoima oli hiukan laajempi ja parsinneulojakin löytyi. Tosin en voinut ostaa vain yhtä, vaan minun oli ostettava useamman neulan pakkaus.
Toki ymmärrän, että parsinneula-asioissa olisi parasta mennä suoraan käsityöalan erikoisliikkeeseen, mutta kiireessäni kuvittelin, että suurissa tavarataloissa on kaikkea sitä, mitä ihmiset tarvitsevat. Oikeasti siellä on sitä, mitä ihmisten halutaan tarvitsevan: vaatteita, kosmetiikkaa, kenkiä, musiikia, elokuvia, kirjoja, kodintekstiilejä, astioita... Mutta parsinneula! Se ei sovi joukkoon, koska se ei kulu eikä mene pois muodista! Kaiken lisäksi se tuo mieleen parsimisen, käsillä tekemisen, säästämisen. Voi miten vanhanaikaista! ajattelevat markkinavoimat ja jatkavat ihmisten typistämistä kuluttajiksi.
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Maaseutu taistelee etelän mediaa vastaan
Olen jo vuosikymmeniä ollut Helsingin Sanomien uskollinen lukija. Opiskeluvuosinani lehti kolahti aamuvarhaisella postiluukusta Kortepohjan ylioppilaskylässä, ja tänne korpeen muutettuani olen saanut sekä Hesarin että Keskisuomalaisen arkisin muun postin yhteydessä aamupäivän aikana. Viikonloppuisin lehdet on sen sijaan haettava kuuden kilometrin päästä yhteislaatikosta, mikä tekee vuodessa noin 1200 km lehdenhakumatkoja. Toki minulla on siihen paremmin varaa kuin viikonloppukannon järjestelyistä päättävällä Keskisuomalainen-yhtiöllä, jonka täytyy ensisijaisesti huolehtia yhtiön ja sen osakkaiden taloudellisista eduista eikä meidän syrjäseutujen asukkaiden oloista. Niitähän lehti voi käsitellä pääkirjoituksissaan.
Kun muutin tänne maalle, muutama kyläläinen kommentoi lievästi paheksuen Hesarin tilaamista aivan kuin he olisivat pitäneet minua hiukan epäluotettavana, väärään leiriin kuuluvana. Sittemmin kommentit jäivät, mutta lehtiparka on saanut kärsiä senkin edestä. Siitä saan syyttää vain itseäni, kun en viikonloppuisin jo aamuvarhaisella pyyhällä kuuden kilometrin päähän odottamaan postiauton tuloa, vaan haen lehdet vasta aamuyhdeksän maissa. Keskisuomalaiselle tuntienkaan odotus laatikossa toisten Keskisuomalaisten joukossa ei ole mikään ongelma, mutta Hesari-raukka etelän median ainoana edustajana joutuu usein kiusaamisen uhriksi. Usein se on hajotettu, rutattu ja ryntätty nurkkaan. Kuukausiliite on joskus löytynyt laatikon ulkopuolelta, joskus se on kadonnut kokonaan. Annan asian olla. Kyllä me Hesarin kanssa pienet mielenilmaukset kestämme.
Kun muutin tänne maalle, muutama kyläläinen kommentoi lievästi paheksuen Hesarin tilaamista aivan kuin he olisivat pitäneet minua hiukan epäluotettavana, väärään leiriin kuuluvana. Sittemmin kommentit jäivät, mutta lehtiparka on saanut kärsiä senkin edestä. Siitä saan syyttää vain itseäni, kun en viikonloppuisin jo aamuvarhaisella pyyhällä kuuden kilometrin päähän odottamaan postiauton tuloa, vaan haen lehdet vasta aamuyhdeksän maissa. Keskisuomalaiselle tuntienkaan odotus laatikossa toisten Keskisuomalaisten joukossa ei ole mikään ongelma, mutta Hesari-raukka etelän median ainoana edustajana joutuu usein kiusaamisen uhriksi. Usein se on hajotettu, rutattu ja ryntätty nurkkaan. Kuukausiliite on joskus löytynyt laatikon ulkopuolelta, joskus se on kadonnut kokonaan. Annan asian olla. Kyllä me Hesarin kanssa pienet mielenilmaukset kestämme.
maanantai 2. marraskuuta 2009
Hei, me rakennetaan!
En voi käydä Mikkelissä pistäytymättä torilla. Tänään se kuitenkin jäin vain aikeeksi, sillä kuuluisa tori oli kaivettu ja kuljetettu pois. En tiedä, missä ne maamassat nyt ovat, mutta paljon niitä täytyy olla, sillä torin kohdalla oleva monttu oli valtavan suuri. Sinne vei tie, montun pohjalla mahtui kulkemaan maansiirtokoneita ja autoja ja keltaisin turvaliivein varustautuneet työmiehet näyttivät lego-ukoilta. Montun ympärille oli kolmelta puolelta rakennettu vaneriaita, jossa oli aukkoja katselijoita varten. Ahkerasti mikkeliläiset aukkoja käyttivätkin. Minusta se oli kovin viehättävää. Tuntui kuin kaikki kaupunkilaiset olisivat olleet rakentamassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)