Joko se puhuu?

Vielä vuodenvaihteessa kaikki tuntui niin selkeältä. Oli hyvä idea, kiinnostavia henkilöitä, yllätyksellinen juoni. Kuvittelin, että niistä aineksista saan kesään mennessä uuden näytelmän valmiiksi. Nyt on kesäkuu alullaan ja kyseinen käsikirjoitus keskeneräisten ankealla hyllyllä. Mikä meni pieleen? Ehkä puhuin näytelmästä liikaa etukäteen ja siten lukitsin ajatukseni tarpeettoman aikaisin. Keskeneräisestä työstä puhuminen ei taida sopia minulle, vaikka esimerkiksi kirjoittajakoulutuksessa se on olennainen työskentelytapa.

Kirjoittamisen tyssääminen tarkoitti sitä, että vaikka kuinka yritin hahmottaa henkilöitä, he eivät näyttäytyneet, eivät puhuneet, eivät tehneet mitään. Aivan kuin he olisivat seisseet näyttämöllä tumput suorina ja odottaneet minulta ohjeita, mitä tehdä seuraavaksi. Ei minkäänlaista oma-aloitteisuutta! Sietämätöntä. Minulle kirjoittamisessa olisi näet tärkeää  improvisoida fiktiivisten henkilöideni kanssa.  (Ymmärrän, että tämä minulle luonnollinen toimintatapa voi joistakin  tuntua käsittämättömältä tai jopa jotenkin oudolta.)

Viime viikot olen puutarhatöiden ohessa kirjoittanut aivan uutta näytelmää, ja suureksi ilokseni sen henkilöt ovat alkaneet puhua. Ero alkuvuoden hedelmättömään kirjoittamiseen on melkoinen.  

Ihan pihalla

Tähän aikaan vuodesta ei edes sade pysty pitämään minua sisällä; ulos on päästävä. Pihassa, puutarhassa, kasvihuoneessa ja kolmella kasvimaalla riittää puuhaa. Puutarha on aina muutoksen tilassa, mikään ei ole koskaan lopullista ja valmista. Se on minusta vain mukavaa, ja koen, että muutos on myös ihmisen luontainen olotila. Viikonloppuna tehtiin selvää laajalle levinneestä rusopajuangervosta, joka tiheänä ja jäykkänä kasvustona kelpaisi paremmin lammastarhan aidaksi kuin kotipihan koristukseksi. Pensaiden poiston jälkeen paljastunut multa on sellaista, jota näkee vain Kekkilän mainoskuvissa.  Sormeni syyhyävät.

Rajansa kaikella

Talven mittaan asioin useastikin mukavassa rautakaupassa, jossa ei koskaan tarvinnut turhia odotella.  Heti kun astuin liikkeeseen, joku myyjistä riensi palvelemaan. Asiaan kuului, että hän myös kantoi vähänkin raskaammat ostokset autooni. Tänään menin ostamaan säkillisen kanankakkalannoitetta. Vaikka muita asiakkaita ei ollut, ja kaksikin myyjää oli paikalla, jouduin itse kantamaan säkin autoon. Syynä lienee ollut vesisade, jota myyjät katselivat sisätiloista:)

Kultaa ja multaa!

Vaikka en ole penkkiurheilija, olen ilosta sykkyrällä Suomen miesten jääkiekkojoukkueen MM-kullasta. Tällaisesta ei uskallettu edes uneksia siihen aikaan, kun itse likkalapsena seurasin jääkiekkoa. Silloin Suomen  pahimpia vastustajia olivat Neuvostoliitto ja Tsekkoslovakia, ja Suomen joukkueessa pelasivat muun muassa Juha Rantasila, Matti "Mölli" Keinonen ja Vellu Ketola. Niin vanha minä olen:)

Jääkiekkoa ja kultaa tärkeämpää itselleni on tähän aikaan vuodesta multa. Voi miten minä pidänkään siitä! Voisin viettää koko päivän kääntelemällä, haraamalla, siirtämällä ja kuokkimalla multaa. Edes sade ei pidä minua poissa mullasta. Päinvastoin. Kostea multa on just parasta! Tällaisina päivinä huomaan myös, että ideat ja ajatukset muhivat mullassa. Voi miten hienoja blogikirjoituksia teidän iloksenne olen sieltä löytänyt. Harmi vain, että kun maltan jättää mullan hetkeksi, palaan sisälle ja asetun kirjoittamaan, ne ajatukset eivät seuraa mukana. Niinpä, kun olen aikani tuijotellut tyhjää ruutua, suljen koneen ja lähden takaisin ulos työntämään sormeni multaan.

Kirjasto

Olen jo vuosia hoitanut kirjastoasiani Kangasniemellä, koska liikun ja asioin siellä muutenkin enemmän kuin muualla. Ahtaudestaan huolimatta kirjasto on ollut mieluisa paikka lukea ja lainata luettavaa. Aina silloin tällöin olen asettunut sinne kirjoittamaan omia juttujani, sillä hälystä huolimatta siellä on ollut helppo keskittyä omaan työskentelyyn. Nyt kirjasto on kuitenkin suljettu pitkään jatkuneiden sisäilmaongelmien vuoksi. Alkava remontti kestänee useita kuukausia. Eilen kävin Kangasniemellä ensimmäistä kertaa kirjaston sulkemisen jälkeen. Koko kylä tuntui yhdellä jalalla keikkuvalta ihmiseltä, jolta on amputoitu yksi raaja. 

Minulla riittäisi kyllä omissakin hyllyissä lukemista pitkäksi aikaa, mutta luulenpa kuitenkin, että käännyn jälleen oman paikkakunnnan kahden kirjaston puoleen. Eihän sitä ilman kirjastoa voi olla.

Ajankuva

"Henriikka sanoi olevansa erilaisuuden tuoman rikkauden puolestapuhuja eikä voinut sietää itsestään poikkeavia ihmisiä. Hän sanoi olevansa aina avoin uusille ajatuksille, muttei ollut muuttanut ainuttakaan mielipidettään sitten 90-luvun puolivälin. Hän sanoi olevansa pienten, tavallisten ihmisten asialla ja halveksui pienten, tavallisten ihmisten elämää ja mieltymyksiä." (Turkka Hautala, Paluu)

Henriikoita on muuallakin kuin Turkka Hautalan romaanissa. Henriikoita on kaikkialla, jopa siellä, missä päätetään pienten, tavallisten ihmisten asioista. 

Nauran, jotta en itkisi

Otsikon ajatuksella olen joskus perustellut sitä, että  kirjoitan juuri komedioita. Ihmisen ahneus, vallanhimo, kateus, rakkauden puute ym. aiheet ovat niin vakavia, että yhtä lailla voisin kirjoittaa niistä tragedioita. Ehkä se tapa katsoa maailmaa, että tuppaan näkemään vakavatkin asiat koomisessa valossa.
Niin kuin tämä meidän rakkaan kuntamme paikallispolitiikka. (Tässä välissä huokaisen raskaasti.)  Aikani paikallislehtemme keskustelupalstaa luettuani rykäisin männä viikolla sinne oman kommenttini:

Montako joutsalaista tarvitaan vaihtamaan lamppu?
Kolme.
Yksi vaihtaa lamppua, toinen heiluttaa tikkaita ja kolmas laatii rikosilmoitusta.

Tälläista meillä, entä teillä?