Hellepäivien kirjoja

Kun lämpömittari alkaa näyttää hellelukemia, pysyttelen mieluusti varjossa. Viime päivinä onkin tullut luettua tavallista enemmän. Kirjavalintani ovat yleensä aika nopeita; suuntaan kirjaston uutuushyllylle ja otan jotain kiinnostavaa.  Kesälomilla lienee syynsä siihen, että melko tyhjän uutuushyllyn sijasta jouduin ottamaan kirjat viimeksi palautettujen hyllystä.

Ensin luin Riikka Pulkkisen Vieraan. Hoh-hoijaa! Sen verran romaanissa oli jännitettä, että jaksoin lukea sen loppuun, mutta mistään lukunautinnosta en voi puhua. Kovin teennäiseltä tuntui tarina, päähenkilö ei herättänyt mitään mielenkiintoa, lauseet kumisivat tyhjyyttä. Kun sain kirjan käsistäni, tartuin heti Kari Hotakaisen romaaniin Luonnon laki. (2013). Enkä ollut montakaan sivua lukenut, kun suorastaan liikutuin siitä, että joku kirjoittaa niin hyvin, ja kun kerroin tuosta liikutuksen tunteesta ääneen, taas nousivat liikutuksen kyyneleet silmiin. Pulkkisen romaanin luin nopeasti, koska halusin päästä siitä äkkiä eroon. Luonnon lakia yritin lukea säästeliäämmin, nautiskellen, sillä Hotakainen kirjoittaa niin merkityksellisiä lauseita, ettei niitä kannata hutaisemalla ohittaa. Nyt kun Luonnon laki on luettu, seuraava kirja saa vielä odottaa, sillä olo on kuin hyvän aterian jälkeen - pitää sulatella rauhassa.

PS. Ihailen ja vähän kadehdinkin niitä bloggaajia, jotka osaavat kirjoittaa hienoja analyysejä lukemistaan teoksista, itse tyydyn tällaiseen hyvä-huono-luokitteluun, anteeksi.

Pikkukesästä kesään

Iltapäivälehden lööppi väitti eilen, että "tämä sääilmiö pilasi alkukesän". Olenpa onnekas, kun ei sää ole pilannut minulta yhtään mitään, vaan alkukesä on ollut oikein mukava. Yksi hallayö kyllä nipisteli pienten kuusten kerkkiä, mutta muutoin ei kylmyydestä ole ollut suurempaa haittaa, ja viileässä säässä ulkotyötkin sujuvat paremmin kuin helteellä. Muutoinkin olen sitä mieltä, että sää jos mikä on niitä asioita, joka pitää vain hyväksyä, ottaa vastaan sellaisinaan. Sää kun ei siitä miksikään muutu, vaikka kuinka siitä valittaisi tai mielensä pahoittaisi.
 
Juhannusta vietimme jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan isolla porukalla - enimmillään kuusitoista yövierasta torstaista sunnuntaihin! Heitäkään, nuoria ihmisiä, kolea sää ei haitannut, vaan iloinen nauru täytti kotimme. Australialaisen ja turkkilaisen vieraamme sulana pysymisen varmistimme talvitakeilla, villapaidoilla ja toppahousuilla. Saunakin lämpeni joka ilta.

Hehtaarien kokoinen koiranputkipelto oli vieraillemme eksottinen kokemus.

Metsä on aina ihana.

Valtava juhannuskokkomme oli rakennettu viime talvena  myymättä jääneistä ja keväällä viljelmiltä raakatuista joulukuusista. Aika kallis kokko:(

 
Silloin tällöin kuulee väitteen, että juhannuksena kesä on ohi. Höpöhöpö! Ennen juhannusta on pikkukesä, juhannukselta alkaa oikea kesä!

Yksi kana ja kolme ateriaa

Viime syksynä eräs kirjoittajakollega kertoi, että Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa haettiin rikosaiheisia näytelmäkäsikirjoituksia. Kilpailuaikaa oli jäljellä enää muutama kuukausi, joten totesin välittömästi, että aikataulu on minulle liian tiukka. Rikoskin tuntui hankalalta aiheelta. En edes lukijana ole innostunut dekkareista. Näytelmänkirjoituskilpailuja on kuitenkin niin harvoin, että asia jäi vaivaamaan ja lopulta päätin sittenkin osallistua. Minulla oli pidemmän aikaa pyörinyt mielessäni näytelmäidea, jota aloin tarkastella uudesta, rikoksen näkökulmasta. Ja sehän alkoi sujua: henkilöt alkoivat puhua ja ideat seurasivat toisiaan. Jostain lehden ruokajutusta osui  kirjoitusprosessin aikana silmiini otsikko "Yksi kana ja kolme ateriaa". Siitä sain ratkaisevat vihjeet tarinan kuljettamiseen, ja lopulta siitä tuli myös näytelmän nimi. Joulukuusikiireet alkoivat painaa päälle, joten tulostin kässärin ja pistin postiin. Olin mielestäni kirjoittanut hyvän näytelmän ja jäin luottavaisena odottelemaan tuloksia.

Kun kuukausi ja parikin oli kulunut, palasin kässärin pariin ja aloin muokata sitä paremmaksi. Kilpailu jäi mielestäni, tärkeämpää oli saada teksti mahdollisimman hyväksi. Kuukaudet kuluivat, kilpailusta ei kuulunut mitään, eikä minulle tullut mieleen tarkistaa järjestäjän sivuilta aikataulua. Minulta meni ohi sekin tieto, että tekstini oli läpäissyt esiraadin seulan ja päässyt jatkoon päätuomarin arvioitavaksi. Jälkeenpäin sain tietää senkin, että palkinnoista oli luvattu ilmoittaa huhtikuun loppuun mennessä. Siinä missä muut kilpailijat odottivat jännittyneinä tärkeää puhelinsoittoa, minä tein huolettomana pihatöitä. Kun puhelu sitten vappupäivänä tuli, olin varma, että soittaja oli valinnut väärän numeron, koska eihän minulla ollut mitään tekemistä Kouvolan kanssa. Vasta kun soittaja mainitsi Dekkaripäivät, tajusin, että joku palkintosija sieltä nyt sitten tuli. Sain kuulla, että päätuomari, Kouvolan Teatterin johtaja Henrik Timonen oli valinnut parhaiksi kaksi näytelmää, jotka jakaisivat ensimmäisen palkinnon, eikä muita palkintoja jaettaisi. Yksi kana ja kolme ateriaa oli toinen noista kahdesta. Jess!

Koska en ollut juuri kenelläkään kertonut osallistumisestani, en kertonut voitostakaan kuin perheelleni eli kolmelle henkilölle. Jossain vaiheessa sain järjestäjiltä tietää toisen voittajan nimen, ja taas oli syytä hihkaista ilosta, sillä toinen voittaja oli arvostamani näytelmäkirjailija ja ohjaaja, Elina Kilkku.

Näytelmämme painettiin kirjaksi, jonka saimme oikoluettavaksi ennen painoon menoa. Pääsin tällöin lukemaan myös Elinan näytelmän. Se on niin hyvä, että hetken lähes häpesin omaa tekelettäni, perinteistä ja kepeää komediaa, joka ei kyllä suomalaista draamakirjallisuutta uudista. Elinan näytelmä "Jäädä saa julma maa" on sekä sisällöltään, rakenteeltaan että tyyliltään aivan erilainen, sellaista vahvaa, sielua repivää dramaa, jota olen aina ihaillut, vaikka en itse sellaista kirjoita. Mutta kuten Henrik Timonen totesi, on mahdotonta sanoa, kumpi on parempi, pihvi vai suklaa. Hänen ratkaisunsa jakaa voitto kertoo siitä, että teatterissa on tilaa monenlaisille näytelmille. "Uskon moniarvoisuuteen sekä teatterissa että taiteessa yleensäkin. Hyvän ja huonon rajaa ei vedetä lajityyppien mukaan, vaikka yksittäinen katsoja voi ja saa niin tehdä. Hyvä komedia on hyvä, ja niin on hyvä tragediakin." (Henrik Timonen).

Olen antanut itselleni luvan iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, mitä elämä tarjoaa. Olikin tosi mukavaa olla henkilökohtaisesti paikalla Kouvolassa vastaaanottamassa palkintoa ja tapaamassa dekkariväkeä. Kun ihmiset palkitsemisen jälkeen tulivat onnittelemaan ja pyytämään nimmareita, todettiin Elinan kanssa, että nyt nautitaan tästä, silllä eihän tätä näytelmäkirjailijoille liian usein tapahdu. Kouvola-talossa pidetyssä tapahtumassa oli kaiken kaikkiaan lämmin ja  kotoisa tunnelma, ja kiinnostava ohjelma houkutteli kahtena päivänä paikalle kuutisen sataa ihmistä.

Juhla on vaihtunut arkeen: aamulla olin niittämässä heinää pienten kuusentainten ympäriltä, ja sitä hommaa riittää koko kesäksi. Kyllä tämä kirjoittajan pääkoppa kuitenkin on sellainen, että arkisten puuhien keskelläkin syntyy, kypsyy ja kehittyy ideoita. Jossain vaiheessa on sitten vain valittava niistä yksi, jonka ympärille alan tarinaa sepittää. Vaikka voittaminen on mukavaa, en kirjoita näytelmiä, jotta voittaisin palkintoja tai saisin mainetta ja kunniaa. Kirjoitan, koska kirjoittaminen on minulle tärkeä ilon ja onnellisuuden lähde, merkityksellinen tapa olla olemassa.

Matonpesun lyhyt oppimäärä

Liotus mäntysuopavedessä.

Pesu painepesurilla.

Kuivatus. 

 

 

 

 

 

Räystään alla ei pieni sadekaan haittaa. 

Tähän piti vielä laittaa kuva mattovarastostani, mutta enpä laitakaan, sillä alkoi nolottaa se mattojen määrä.   Runsaat säilytystilat eivät ole siunaus vaan kirous.

Kurkkupenkki

Kasvimaalleni kuuluu ehdottomasti avomaankurkkupenkki. Koska se on loivassa rinteessä, ajattelin tehdä kunnollisen rakennelman, jotta penkki ei ala kesän mittaan valua alaspäin. Nuukailun hengessä päätin, että minkäänlaista materiaalia en osta, vaan kaiken on löydyttävä kotoa. Nauloja ja ruuvejakaan en halunnut käyttää, sillä tarkoitus oli, että rakennelman voi syksyllä helposti purkaa pois. No, löytyi kaikenlaista sekundalautaa, vanhoja tiiliä ja pahvia.

Kuvassa näkyy pätkä tuota kolme metriä pitkää rakennelmaa, jonka taakse kurkkukasvusto tulee. Multakerros tulee ylimmän laudan tasalle. Lautojen ja mullan välissä oleva pahvi varmaan hajoaa kesän mittaan, mutta se ei kaiketi haittaa mitään. Seinämän molemmissa päissä on jykevät pöllinpätkät varmistamassa kestävyyttä.

Rakennelma on monikäyttöisempi kuin olisin arvannutkaan.

Kiitoksen paikka?

Kangasniemen Alkon kassajonossa seisoo kaksi miestä, tummahiuksinen ja vaalea. Heidän edellään asioi nainen, joka pois lähtiessään toteaa tummahiuksiselle, että tämä on ihan Jari Sillanpään näköinen.
- Kiitos, mies vastaa naiselle.
- Onko tuollaisesta syytä kiittää? vaalea mies ihmettelee, kun nainen on poistunut.
- Hmm... Taidan hakea isomman pullon, mies vastaa.

Ruokapolitiikkakeskustelu

Liekö kuitenkaan Venäjällä valmistettua?

- Ajetaan ihan rappujen eteen, kun on painava ruokakassi.

- Mikäs siellä niin painaa?

- Lasipurkit. Olivat täydentäneet marketin venäläisten herkkujen hyllyä, joten sain taas sitä hyvää hapankaalia.

- Sinäkö edelleen ostat niitä ja tuet venäläisten valloitusretkeä vaikka Wieniin asti?

- Voi kuule, nämä säilykkeet voivat vielä pelastaa meidän hengen. Jos he tulevat tänne pahoissa aikeissa, tutkivat tietysti kellarin, mutta kun löytävät venäläisellä reseptillä tehtyä hapankaalia, tajuvat, että täällähän asuu kunnon ihmisiä.