Useampikin opettaja on näinä kauniina kevätpäivinä valitellut, miten hankalaa on saada oppilaat innostumaan koulusta, kun mukavampaa olisi kirmailla pihalla tai istua auringossa. Minulla on tietysti ratkaisu tähänkin ongelmaan: muutettakoon koululakia ja -asetuksia niin, että kukin peruskoulu päättää kevätkauden opetuksensa sinä päivänä, kun kyseistä koulua lähimpänä olevan karjatilan lehmät ja vasikat päästetään ensimmäistä kertaa talven jälkeen ulos.
tiistai 22. toukokuuta 2012
torstai 10. toukokuuta 2012
Ruumiinkulttuuria
Kipuileva ruotoni pakotti minut kääntymään hierojan puoleen. Onneksi omalta paikkakunnalta löytyy erinomainen ammattilainen, joka sekä löytää ongelmat että osaa hoitaa ne kuntoon. Jo kertakäynti tekee ihmeitä, ja maailma näyttää kirkkaammalta. Tosin nyt olin viivytellyt hoitoon hakeutumista niin, että ihan kertakäynnillä en selviä.
Hierojalla käyntiin liittyy jotain noloa. Ei, en tarkoita paljasta ihoa tai vieraan ihmisen kosketusta, vaan jotain kummallista syyllisyyden tunnetta. Kroppa on luotu toimimaan ja kestämään, joten jos se ei toimi eikä kestä, olen tehnyt jotain väärin. Niinhän se on tietysti on, mutta lienee tarpeetonta itseään syytellä. Urheilijat, joiden pitäisi tietää, miten kroppaa käytetään, ovat hierojien käsittelyssä jatkuvasti, miksi ei siis myös kirjoitustyöläinen, joka tähän aikaan vuodesta työskentelee aamusta iltaan ulkotöissä. Syyllisyydentunteeni lienee perua lapsuudesta: "Pipo päähän, ettet vilustu." Lapsenmieleni kai käsitti, että jos omilla toimilla voidaan vaivat ehkäistä, vastaavasti vaivatkin olivat omaa syytä. Jospa pipon lisäksi olisi pitänyt olla myös kaulaliina.
Hierojalla käyntiin liittyy jotain noloa. Ei, en tarkoita paljasta ihoa tai vieraan ihmisen kosketusta, vaan jotain kummallista syyllisyyden tunnetta. Kroppa on luotu toimimaan ja kestämään, joten jos se ei toimi eikä kestä, olen tehnyt jotain väärin. Niinhän se on tietysti on, mutta lienee tarpeetonta itseään syytellä. Urheilijat, joiden pitäisi tietää, miten kroppaa käytetään, ovat hierojien käsittelyssä jatkuvasti, miksi ei siis myös kirjoitustyöläinen, joka tähän aikaan vuodesta työskentelee aamusta iltaan ulkotöissä. Syyllisyydentunteeni lienee perua lapsuudesta: "Pipo päähän, ettet vilustu." Lapsenmieleni kai käsitti, että jos omilla toimilla voidaan vaivat ehkäistä, vastaavasti vaivatkin olivat omaa syytä. Jospa pipon lisäksi olisi pitänyt olla myös kaulaliina.
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Blogeja
Kuten aiemmin kerroin, sain kirsimarialta haasteen esitellä viisi seuraamaani blogia.
Ensimmäiseksi nostan esille entisen opiskelukaverini blogin, jossa Helena runsain ja laadukkain kuvin tuo nähtäväksi arjen kauneutta kodissa, puutarhassa, kesämökillä, luonnossa, matkoilla jne. Kuvia katsellessani olen usein ihmetellyt, miten voikin olla siistiä; ei näy sanomalehtipinoja pöydillä eikä rikkaruohoja puutarhassa. Myös kodin juhlapäiväsisustajana Helena on vastakohtani. Siinä missä minä laitoin pääsiäiseksi ainoastaan pajunkissakimpun pöydälle, Helenan koko koti oli pääsiäiskoristeissa. Kauniin blogin ansioita on myös se, että Helena - toisin kuin minä - päivittää sitä ahkerasti.
Toisella tapaa vastakohtani on Eeva, joka uudehkossa blogissaan kirjoittaa lähinnä kirjallisuudesta. Vastakohtani hän on siinä mielessä, että kun minä kirjoitan lyhyesti ja toteavasti, Eeva kirjoittaa pohdiskelevasti. Minun pohdiskeluni jäävät yleensä pääni sisälle, ja kirjoittamiseni on asioiden tiivistämistä.
Kirjoittamisessa on aina tärkeää löytää itselle sopiva työskentelytapa. Kollegoiden blogeista voi seurata heidän kirjoittamisprosessejaan ja huomata, että ilot ja murheet ovat usein samoja. Bloggaavia kirjoittajia ovat esimerkiksi Maija Haavisto, Marika Laijärvi ja Elina Rouhiainen.
Ja vielä lopuksi yksi keskisuomalainen runoblogi. Vesa katselee maailmaa ja ihmisiä tarkoin silmin ja muotoilee havaintonsa hellänkarheiksi runoiksi.
Viittä blogia pyydettiin, kuusi tuli, ja lisää löytyy internetin syvyyksistä.
Ensimmäiseksi nostan esille entisen opiskelukaverini blogin, jossa Helena runsain ja laadukkain kuvin tuo nähtäväksi arjen kauneutta kodissa, puutarhassa, kesämökillä, luonnossa, matkoilla jne. Kuvia katsellessani olen usein ihmetellyt, miten voikin olla siistiä; ei näy sanomalehtipinoja pöydillä eikä rikkaruohoja puutarhassa. Myös kodin juhlapäiväsisustajana Helena on vastakohtani. Siinä missä minä laitoin pääsiäiseksi ainoastaan pajunkissakimpun pöydälle, Helenan koko koti oli pääsiäiskoristeissa. Kauniin blogin ansioita on myös se, että Helena - toisin kuin minä - päivittää sitä ahkerasti.
Toisella tapaa vastakohtani on Eeva, joka uudehkossa blogissaan kirjoittaa lähinnä kirjallisuudesta. Vastakohtani hän on siinä mielessä, että kun minä kirjoitan lyhyesti ja toteavasti, Eeva kirjoittaa pohdiskelevasti. Minun pohdiskeluni jäävät yleensä pääni sisälle, ja kirjoittamiseni on asioiden tiivistämistä.
Kirjoittamisessa on aina tärkeää löytää itselle sopiva työskentelytapa. Kollegoiden blogeista voi seurata heidän kirjoittamisprosessejaan ja huomata, että ilot ja murheet ovat usein samoja. Bloggaavia kirjoittajia ovat esimerkiksi Maija Haavisto, Marika Laijärvi ja Elina Rouhiainen.
Ja vielä lopuksi yksi keskisuomalainen runoblogi. Vesa katselee maailmaa ja ihmisiä tarkoin silmin ja muotoilee havaintonsa hellänkarheiksi runoiksi.
Viittä blogia pyydettiin, kuusi tuli, ja lisää löytyy internetin syvyyksistä.
perjantai 27. huhtikuuta 2012
Klapeja
Kun Pumppuasema-näytelmäni valmistui, sain vaihtaa toisenlaisiin työvälineisiin; läppärin tilalle tulivat moottorisaha ja halkaisukone. Puiden katkominen, halkaisu ja pinoaminen on minulle hyvinkin mieluista hommaa, sillä tiiviin kirjoittamisperiodin jälkeen ruumiillinen työ auttaa pääsemään irti valmistuneesta kässäristä ja tekee tilaa uusille ideoille. Saunaa ja tupaa ei voi lämmittää, ellei välillä tee klapeja. Samalla tavalla kirjoittaminen edellyttää, että välillä on mielen varastoja täydennettävä. Yksinkertaiset, arkiset askareet ovat siihen tarkoitukseen omiaan. Pinoja kootessani en mieti lainkaan, mistä seuraavaksi kirjoittaisin, mutta en pane vastaan, vaikka jokin idea mieleen putkahtaisi. Itse asiassa yksi kiinnostava päähenkilö tuli joku päivä sitten mieleeni. En mieti häntä kovin tietoisesti, mutta näen mielessäni ensimmäisen kohtauksen... siitä se alkaa.
PS. Sain kirsimarialta mukavan haasteen, johon palaan lähiaikoina.
PS. Sain kirsimarialta mukavan haasteen, johon palaan lähiaikoina.
torstai 22. maaliskuuta 2012
Pumppuasema
Viime vuonna kirjoitin kesäkuuun ensimmäisenä päivänä täällä näin: "Viime viikot olen puutarhatöiden ohessa kirjoittanut aivan uutta
näytelmää, ja suureksi ilokseni sen henkilöt ovat alkaneet puhua. Ero
alkuvuoden hedelmättömään kirjoittamiseen on melkoinen."
Muistelen, että aloitin kyseisen näytelmän kirjoittamisen juhannuksen jälkeen, mutta blogimerkintä muistaa senkin, että toki minä kirjoitin päässäni jo hyvän matkaa, ennen kuin asetuin koneen ääreen tarinaa naputtelemaan. Nyt näytelmä on niin valmis, että jos vielä sille jotain teen, niin pilalle menee. Viime päivinä olen kuitenkin lukenut tekstiä ääneen, jotta dialogi on varmasti sujuvaa. Ääneen lukeminen on dialogia kirjoitettaessa välttämätöntä, mutta hyvä tapa se on myös proosan ja lyriikan kirjoittajille. Se, että vielä uudestaan ja uudestaan luen sitä läpi, johtuu myös siitä, että pelkään tekstiin jääneen mokia, toisaalta kyse on luopumisen haikeudesta. Kirjoittamisen aikana henkilöt ovat tulleet niin rakkaiksi, että tyhjyyden tunnehan siitä seuraa, kun lähetän käsikirjoituksen (henkilöni) maailmalle.
Kirjoittamisprosessi oli taas onnea, iloa oi! (Toivottavasti en liikaa ärsytä niitä, joille kirjoittaminen merkitsee tuskaa.)
Oli todella hienoa luoda taas uusi maailma ja sinne henkilöt sekä yhdessä heidän kanssaan kertoa yksi pieni tarina. Tavoistani poiketen annoin muutamien ihmisten lukea jo keskeneräistä käsikirjoitusta, vaikka aiemmin olen varjellut työn alla olevia tekstejä tosi tarkasti muiden katseilta. Kun kesällä olin kirjoittanut näytelmästä noin kolmasosan, muutamat läheiset ihmiset saivat sen luettavakseen. Seurasin hiljaa vierestä ja tarkkailin heidän ilmeitään ja reaktioitaan. Kokemus oli hyvä, sillä se vahvisti tunnetta siitä, että olen oikealla tiellä.
Kesän jälkeen tarina jäi useammaksi kuukaudeksi lepäämään. Tai pitäisi ehkä sanoa, että se jäi valmistumaan, sillä kuljin paljon metsissä ja kirjoitin mielessäni. Kun vuoden alussa palasin koneen ääreen kirjoittamaan, näytelmä tuli noin viikossa ns. valmiiksi. Kirjoittaminen oli helppoa, koska näytelmän henkilöt olivat niin eläviä ja puheliaita! Minulle oli myös jo varhain kirkastunut näytelmän viimeinen repliikki, ja kirjoittaminen oli kuin matka sitä kohti.
Kun koko tarina oli tammikuussa kasassa, hain sille taas lukijoita. Yksi käsikirjoitukseni luettavakseen saanut on pysynyt vaiti, mutta muut ovat antaneet hyviä kommentteja. Pienessä käsikirjoittajien ryhmässä käytimme useamman tunnin näytelmäni ruotimiseen, jolloin sain Eevalta, Jarkolta ja Sannalta hyvää, tarkkaa ja kullanarvoista palautetta kässärin viimeistelyyn. Siihen olenkin käyttänyt paljon aikaa, sillä tykkään myös tekstin hiomisesta ja muokkaamisesta ja haluan tehdä sitä niin pitkään, että olen varmasti tyytyväinen. Olen kuullut sanottavan, että teksti on valmis, kun kirjoittaja päättää, että se on valmis. Kaikkeahan voi muokata ja hioa loputtomiin, mutta pitää myös osata luopua ja suunnata ajatukset seuraavaan.
Näytelmän nimi on Pumppuasema. Haaveeni on kirjoittaa trilogia, jonka jokainen osa on nimetty jonkun paikan mukaan. Ehdotuksia?
Muistelen, että aloitin kyseisen näytelmän kirjoittamisen juhannuksen jälkeen, mutta blogimerkintä muistaa senkin, että toki minä kirjoitin päässäni jo hyvän matkaa, ennen kuin asetuin koneen ääreen tarinaa naputtelemaan. Nyt näytelmä on niin valmis, että jos vielä sille jotain teen, niin pilalle menee. Viime päivinä olen kuitenkin lukenut tekstiä ääneen, jotta dialogi on varmasti sujuvaa. Ääneen lukeminen on dialogia kirjoitettaessa välttämätöntä, mutta hyvä tapa se on myös proosan ja lyriikan kirjoittajille. Se, että vielä uudestaan ja uudestaan luen sitä läpi, johtuu myös siitä, että pelkään tekstiin jääneen mokia, toisaalta kyse on luopumisen haikeudesta. Kirjoittamisen aikana henkilöt ovat tulleet niin rakkaiksi, että tyhjyyden tunnehan siitä seuraa, kun lähetän käsikirjoituksen (henkilöni) maailmalle.
Kirjoittamisprosessi oli taas onnea, iloa oi! (Toivottavasti en liikaa ärsytä niitä, joille kirjoittaminen merkitsee tuskaa.)
Oli todella hienoa luoda taas uusi maailma ja sinne henkilöt sekä yhdessä heidän kanssaan kertoa yksi pieni tarina. Tavoistani poiketen annoin muutamien ihmisten lukea jo keskeneräistä käsikirjoitusta, vaikka aiemmin olen varjellut työn alla olevia tekstejä tosi tarkasti muiden katseilta. Kun kesällä olin kirjoittanut näytelmästä noin kolmasosan, muutamat läheiset ihmiset saivat sen luettavakseen. Seurasin hiljaa vierestä ja tarkkailin heidän ilmeitään ja reaktioitaan. Kokemus oli hyvä, sillä se vahvisti tunnetta siitä, että olen oikealla tiellä.
Kesän jälkeen tarina jäi useammaksi kuukaudeksi lepäämään. Tai pitäisi ehkä sanoa, että se jäi valmistumaan, sillä kuljin paljon metsissä ja kirjoitin mielessäni. Kun vuoden alussa palasin koneen ääreen kirjoittamaan, näytelmä tuli noin viikossa ns. valmiiksi. Kirjoittaminen oli helppoa, koska näytelmän henkilöt olivat niin eläviä ja puheliaita! Minulle oli myös jo varhain kirkastunut näytelmän viimeinen repliikki, ja kirjoittaminen oli kuin matka sitä kohti.
Kun koko tarina oli tammikuussa kasassa, hain sille taas lukijoita. Yksi käsikirjoitukseni luettavakseen saanut on pysynyt vaiti, mutta muut ovat antaneet hyviä kommentteja. Pienessä käsikirjoittajien ryhmässä käytimme useamman tunnin näytelmäni ruotimiseen, jolloin sain Eevalta, Jarkolta ja Sannalta hyvää, tarkkaa ja kullanarvoista palautetta kässärin viimeistelyyn. Siihen olenkin käyttänyt paljon aikaa, sillä tykkään myös tekstin hiomisesta ja muokkaamisesta ja haluan tehdä sitä niin pitkään, että olen varmasti tyytyväinen. Olen kuullut sanottavan, että teksti on valmis, kun kirjoittaja päättää, että se on valmis. Kaikkeahan voi muokata ja hioa loputtomiin, mutta pitää myös osata luopua ja suunnata ajatukset seuraavaan.
Näytelmän nimi on Pumppuasema. Haaveeni on kirjoittaa trilogia, jonka jokainen osa on nimetty jonkun paikan mukaan. Ehdotuksia?
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Juontaja
Olen elänyt syksystä 2005 lähtien ilman televiosiota, minkä lisäksi olen laittanut myös iltapäivälehdet boikottiin. Omasta mielestäni pysyn kyllä riittävän hyvin perillä maailmanmenosta muun muassa radion, kahden sanomalehden, kirjojen ja internetin välityksellä, mutta tietysti on tilanteita, joissa huomaan vakavia puutteita tiedoissani. Joku viikko sitten ihmettelin, kun tuttavani toisti fb-kommenteissaan jotain sanontaa aina uudelleen ja uudelleen. Jossain toisessa yhteydessä minulle selvisi, että kyseinen sanonta on peräisin television sketsihahmokilpailusta. Ymmärrän kyllä, että lapset omivat televisiosta kaikenlaisia hokemia, mutta että aikuisetkin...
En tilaa aikakauslehtiä, mutta ihan mielelläni luen niitä esimerkiksi kirjastossa ja odotushuoneissa. Lehdissä on usein juttuja henkilöistä, joita sanotaan suosituiksi ja tunnetuiksi. Minä en tietysti ole heistä koskaan kuullutkaan, enkä tunnistaisi, vaikka juuri nyt ovesta sisään astuisivat. Monen tällaisen kaikkien tunteman mutta minulle tuntemattoman ihmisen ammatti on juontaja. Juontaja? Ennen muinoin osuuskaupan iltamissa juontajan tehtävänä oli kertoa, että seuraavaksi esiintyy oman kylän tyttö, joka lausuu runon Kevään tullessa, sen jälkeen kyläkoulun opettajatteren ohjaama näytelmäryhmä esittää kaksinäytöksisen komedian Piiat pulassa ja iltamien päätteeksi on tunti tanssia, tahdittajana Eikan rytmiorkesteri. Oliko osuuskaupan iltamien juontaja entuudestaan kaikkien tuntema vai tuliko hän kuuluisaksi juontohommien jälkeen? Ymmärsikö hän hyödyntää juontamisella hankkimaansa kuuluisuutta mitenkään? Kannattiko juontohommat mainita työpaikkaa hakiessa vai oliko niistä vain haittaa uskottavuudelle? Saiko iltamien juontaja äänivyöryn kunnallisvaaleissa vai joutuiko tyytymään tielautakunnan varajäsenyyteen?
En tilaa aikakauslehtiä, mutta ihan mielelläni luen niitä esimerkiksi kirjastossa ja odotushuoneissa. Lehdissä on usein juttuja henkilöistä, joita sanotaan suosituiksi ja tunnetuiksi. Minä en tietysti ole heistä koskaan kuullutkaan, enkä tunnistaisi, vaikka juuri nyt ovesta sisään astuisivat. Monen tällaisen kaikkien tunteman mutta minulle tuntemattoman ihmisen ammatti on juontaja. Juontaja? Ennen muinoin osuuskaupan iltamissa juontajan tehtävänä oli kertoa, että seuraavaksi esiintyy oman kylän tyttö, joka lausuu runon Kevään tullessa, sen jälkeen kyläkoulun opettajatteren ohjaama näytelmäryhmä esittää kaksinäytöksisen komedian Piiat pulassa ja iltamien päätteeksi on tunti tanssia, tahdittajana Eikan rytmiorkesteri. Oliko osuuskaupan iltamien juontaja entuudestaan kaikkien tuntema vai tuliko hän kuuluisaksi juontohommien jälkeen? Ymmärsikö hän hyödyntää juontamisella hankkimaansa kuuluisuutta mitenkään? Kannattiko juontohommat mainita työpaikkaa hakiessa vai oliko niistä vain haittaa uskottavuudelle? Saiko iltamien juontaja äänivyöryn kunnallisvaaleissa vai joutuiko tyytymään tielautakunnan varajäsenyyteen?
maanantai 13. helmikuuta 2012
Muutoksia osa 2
Oli tarkoitus kirjoittaa tuohtuneena siitä, miten Ylen Radio 1 on pilannut aamuni vaihtamalla yhdeksältä alkaneiden puheohjelmien tilalle viihdemusiikkia. Nyt kun jo useamman viikon olen aamuisin kuunnellut tuota Muistojen bulevardi -konserttia, myönnän nauttivani viihdemusiikin klassikoista todella paljon. Ensimmäisen ohjelman jälkeen ajattelin, että siinäpä ne parhaat klassikot sitten olivatkin, mutta tuntuuhan noita riittävän. Koska kyse on Radio 1:n tuotannosta, kyse ei ole mistä tahansa musiikkivirrasta ja soittolistasta, vaan musiikkitoimittajien valinnoista. Aikaa myöten varmaan voin todeta, kenen laatimat konsertit vastaavat parhaiten omaa makuani. Konsertin laativat Pasi Hiihtola (maantaisin), Jake Nyman (tiistaisin), Susanna
Vainiola (keskiviikkoisin), Juha-Pekka Sillanpää (torstaisin) ja Pekka
Laine (perjantaisin).
Osa Radio 1:n puheohjelmista on lopetettu, muun muassa suosikkini Tuomas Enbuske, ja osa on siirretty toiseen ajankohtaan. Uusien ohjelmapaikkojen löytämisessä ja oppimisessa hyvänä apuna on Ylen sivustolta löytyvät viikkokaaviot ja vakio-ohjelmien listat. Kyllä tästä pikkuhiljaa muodostuu taas uudet kuuntelutavat.
Osa Radio 1:n puheohjelmista on lopetettu, muun muassa suosikkini Tuomas Enbuske, ja osa on siirretty toiseen ajankohtaan. Uusien ohjelmapaikkojen löytämisessä ja oppimisessa hyvänä apuna on Ylen sivustolta löytyvät viikkokaaviot ja vakio-ohjelmien listat. Kyllä tästä pikkuhiljaa muodostuu taas uudet kuuntelutavat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)