Talkoita ja messuilua

Eilisen päivän vietin sisämaalaustalkoissa  Haihatuksessa. Paikalla oli talon väkeä, residenssivieraita ja meitä muita Haihatuksen ystäviä. Loppukesästä avautuvaa Pohjoinen rakkaus -näyttelyä varten saatiin paljon valkoista seinää. Talkoot ovat mukavia, koska tulosta syntyy ällistyttävän nopeasti, ja yhdessä tekeminen on hauskaa.

Toinen talkoopäivä olisi ollut tänään, mutta se jäi minulta väliin, sillä vietin sen Jyväskylässä kirjamessuilla. Tarkkaan ottaen kyseessä oli ueammat messut yhtä aikaa, sillä kirjallisuuden lisäksi tarjolla oli yhtä sun toista kotimaan matkailusta ruokaan ja puutarhaan. Elämysten viikonlopuksi messumarkkinoijat tapahtumaa kutsuivatkin, mutta se oli kyllä liian paljon luvattu. Täyttelin osastoilla kaiken maailman arpalipukkeita, joten oletettavasti posti alkaa piakkoin kantaa minulle voittojani: tuotepaketteja, teatterilippuja, kylpyläviikonloppuja, kirjoja, golf-kursseja..

Yhtään kirjaa en ostanut, sillä en halua kerätä niitä enempää, entisistäkin joutaisi suurin osa pois. Joitakin kirjailijahaastatteluja kuuntelin, vaikka oikeastaan en haluaisi tietää kirjailijoista yhtään mitään. Sama pätee muihinkin taiteisiin; vaikka löytäisin miten hyvän elokuvan, levyn, näytelmän, taulun tai veistoksen, minua ei hirveän paljon kiinnosta, mitä tekijä on ajatellut sitä tehdessään. Myönnän kyllä, että tieto voisi rikastuttaa huomattavasti omaa vastaanottokokemustani. Heti muistuu mieleeni viime kesältä eräs taidenäyttely, jonka ensin  katsoin yksin tietämättä taiteilijasta juuri muuta kuin nimen. Kun myöhemmin katsoin saman näyttelyn uudelleen ja joka teoksen kohdalla sain kuulla taiteilijan taustoista ja lapsuudenkokemuksista, teokset muuttuivat aivan toisenlaisiksi. Silloin se tuntui kiinnostavalta, mutta kun nyt ajattelen tuota kokemusta, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että minun on tarpeetonta tietää taiteilijasta mitään; teos puhukoon puolestaan.

Pumppuaseman kuulumisia

Näytelmäharjoitukset Kangasniemellä ovat hyvässä vauhdissa, ja olen tosi tyytyväinen kahdeksan hengen näyttelijäryhmääni. Harjoittelemme toistaiseksi alakoulun pienehkössä salissa, mutta se riittää tässä vaiheessa oikein hyvin. Huhtikuun puolella pääsemme sitten varsinaiseen esitystilaan, Kangasniemi-saliin. Erityisen mukavaa on toimia ryhmässä, jossa saan keskittyä ohjaamiseen ilman että tarvitsee olla samaan aikaan myös tuottaja/tiedottaja/jokapaikanhöylä. Aiemmassa ryhmässä väsyin  nimenomaan siihen, että piti  olla kuvittelin, että piti olla kaikkea.

Joskus kuulee väitteitä, että ei pitäisi ohjata omia käsikirjoituksia. Sitä on muka niin sokea omalle tekstilleen, ettei sieltä ohjaajana löydä niitä juttuja, joita joku muu löytäisi. Ja katinkontit! Totta kai joku toinen ohjaaja löytää käsikirjoituksestani jotain sellaista, mitä en itse havaitse, mutta eihän hänkään löydä kaikkea löydettävissä olevaa. Ei kukaan löydä. Jokainen ohjaaja ja työryhmä tekevät samasta kässäristä omat tulkintansa, eikä niistä tulkinnoista yksikään ole se ainoa oikea. Ja väitän kyllä, että ohjaajana osaan katsoa omaa käsikirjoitustani niin sanotusti ulkopuolisin silmin. Saatan ihan hyvin harjoituksissa puhua käsikirjoittajasta kuin se en olisikaan minä ("Käsikirjoittaja on ilmeisesti tarkoittanut, että tämä henkilö pelkää...) ja päätyä erilaisiin tulkintoihin kuin käsikirjoittaja-minä ("Entä jos tämä tämä henkilö ei olisikaan peloissaan, vaan... ") Myös näyttelijät vaikuttavat siihen, että alan katsoa käsikirjoitustani toisin silmin kuin sitä kirjoittaessani. Heidän kommenttinsa, reaktionsa  ja ehdotuksensa avaavat minulle uusia näkökulmia tekstiin, ja se jos mikä on mukavaa.

Mielestäni oman tekstin ohjaaminen on kirjoittamisprosessin luonnollinen jatke, sillä näytelmähän on valmis vasta sitten, kun se esitetään, ja totta vieköön käsikirjoittaja saa ohjata yhden version siinä missä kuka muukin. Ehkä toisin ajattelevat ovat niitä kriitikoita, jotka ovat jotenkin tyytymättömiä lopputulokseen ja olettavat sen johtuneen siitä, että käsikirjoittaja on itse sen ohjannut.

Näytelmään on kuulemma tehty jo ensimmäinen ryhmävaraus, mikä muistuttaa siitä, että emme harjoittele turhaan. Toivottavasti Pumppuasemalla käy ensi kesänä kova kuhina.

Hummani hei!

Punta näki unta
maahan satoi lunta
pihassa seisoi Karjakunta.

Punta-hevonen oli jo niin vanha, että me lapset sepitimme sen tulevasta lopusta runon, joka huvitti meitä mutta ei naurattanut hellämielistä äitiä. Ja niinhän siinä sitten  kävi, että Punta lähti aikanaan Karjakunta-teurastamon autolla makkaratehtaalle, kuten me asian kauniisti ilmaisimme. Kenties siitä tehtiin sitä herkkua, jota meillekin silloin tällöin kyläkaupasta ostettiin. Me sanoimme sitä mustaksi makkaraksi. Kyseessä ei kuitenkaan ollut verimakkara, vaan meetvursti.

Hevos- ja makkaramuistot nousivat mieleeni vieläkin pinnalla olevasta hevosenlihaskandaalista. Jutussahan on keskeistä ollut se, että ihmiset eivät ole tienneet, mitä heille on syötetty. Sanokaa minun sanoneen, että jonain päivänä ruokatehtaista tehdään paljastuksia, jotka saavat ihmiset sanomaan, että se oli vielä harmitonta, kun nauta olikin hevosta.  

Päin pelkoja!

Nuohooja oli tulossa. Nostin kattilat puuhellan reunalta ja otin esiin ison nipun sanomalehtiä. Luulin valmistelujen olevan siinä, kunnes äkkiä muistin, että katolla oli paksulti lunta. Koska olin yksin kotona, eikä peruutus tullut enää kysymykseen, oli vain yksi vaihtoehto: minun olisi kiivettävä katolle. Korkeanpaikankammoni ei ole hirveän paha, mutta kyllä esimerkiksi näkötornit, tikkaat ja kerrostalojen parvekkeet ovat aika pelottavia. 

Nyt oli kuitenkin toimittava, joten laitoin napakat kengät jalkaan ja hyvin pitävät hanskat käsiin ja aloin kavuta. Alku sujui hyvin. Minä vain kiipesin ja keskityin asettamaan jalkani ja käteni niin huolellisesti, etten mitenkään voisi pudota. Tuollaisessa tilanteessa minua auttaa, kun ajattelen, että eivät muutkaan ihmiset yhtenään tikkailta putoa, jos vain toimivat oikein. Ja ei aikaakaan, kun olin jo räystään kohdalla ja oli alettava poistaa lunta. Työkaluna oli varreton rautahara! Homma oli vaikeampaa kuin olin luullut, sillä lumi oli kovaksi pakkautunutta. Puhdistin kattoa yhdellä kädellä, sillä toisella kädellä oli pidettävä tukevasti kiinni kattotikkaiden askelmista. En vilkuillut ympärille enkä varsinkaan alas, vaan keskityin siihen lumeen ja kiinnipitämiseen, ja pian tuli se ihana tunne: minä selviän tästä!

Autiokylät

Minun pitäisi varmaan maalla asuvana ihmisenä uskoa, että kylät pysyvät elinvoimaisina ja muuttovirta maalta kaupunkiin kääntyy toiseen suuntaan. Mutta sellaista uskoa minulta ei löydy, ja luulenpa, että kylien autioituminen vain kiihtyy tulevina vuosina. Enää se ei myöskään tarkoita vain harvaan asuttujen sivukylien hiljentymistä, vaan myös kuntakeskuksissa on selkeästi nähtävissä elinvoiman hiipuminen. Aina enemmän ja enemmän on tyhjiä liiketiloja, aina hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi käyvät kadut, ja mitä vähemmäksi palvelut käyvät, sitä enemmän ihmisillä on syytä lähteä kaupunkeihin asioille. En halua olla kyyninen, mutta mielestäni kaikenlaiset hankkeet maaseudun elinvoiman lisäämiseksi ovat lähinnä hetken hupia ja hyötyä jollekin, mutta pidempiaikaista merkitystä niille ei liene ollut. No, arvorakennusten kunnostaminen on aina tärkeää, mutta kaikenlaisten esitteiden painattaminen tuntuu nykyaikana vähän hölmöltä.

Jos maaseudulle alkaisi lähivuosina muuttaa väkeä pilvin pimein, syynä olisi kaiketi joku ympäristökatastrofi muualla maassa tai maailmassa, eikä sellaista kukaan toivo. Pienimuotoisempaa maallemuuttohalukkuutta  voi toki ilmetä sen takia, että monet ihmiset alkavat kyllästyä kaupunkien meluun, ruuhkaisuuteen ja ennen kaikkea kaupalliseen ilmeeseen. Nähtäväksi sitten jää, kuinka moni palveluihin tottunut oikeasti pystyy asumaan maaseudulla.

Kuvitellaan lännen filmin kohtaus, jossa yksinäinen ratsastaja saapuu kaupunkiin. Ihmisiä ei näy, tuuli pyörittelee kuivia oksia, kulkukissa pujahtaa piiloon. Ratsastaja sitoo hevosensa ja astuu saluunaan. Isäntä katsoo tulijaa uteliaana. Ratsastaja tilaa tuplaviskin, kulauttaa sen kurkusta alas ja kysyy, missä kaikki ihmiset ovat, ja isäntä kertoo, että kaikki ovat lähteneet. Syy voi olla kaivoksen sulkeminen, monta vuotta kestänyt kuivuus tai mikä tahansa. Jos sen saluunan tilalle laitetaan pizzeria, ollaan jo aika lähellä maaseutumme nykytilaa ja tulevaisuutta.

Kaksi kotia

Tänään oli Hesarissa juttu perheestä, jonka lapset asuvat kahdessa kodissa, ja niin tekevät  monet muutkin lapset vanhempiensa avioeron jälkeen. Viikko isän luona, viikko äidin luona. Hesarin esimerkkitapauksessa kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta silti minussa heräsi taas monia kysymyksiä. Kuinka moni aikuinen haluaisi asua sillä tavalla kahdessa paikassa? Miksi  juuri lapset joutuvat usein ja joskus rankastikin muuttamaan asumisjärjestelyjään vanhempien eron takia? Eikö asiaa voisi järjestää niin, että lapset asuisivat pysyvästi yhdessä kodissa, jonne tällä viikolla tulisi isä ja ensi viikolla äiti? Onko se jotenkin vaikeampaa kuin lasten asuttaminen kahdessa paikassa?

Palvelunestohyökkäys?

Taannoin jouduin asioimaan pankissa oikein virkailijan kanssa. Repäisin numerolipukkeen automaatista ja jäin odottamaan vuoroani lukuisten muiden, pääasiasssa vanhusten, kanssa. Yhden sanomalehden ehdin lukea melko tarkkaan, ennen kuin vuoroni tuli. Eihän minulla kiirettä ollut, eikä varmasti niillä muillakaan, mutta onhan se hupaisaa, että kun jono on pisimmillään, toinen virkailija laittaa lapun luukulle ja poistuu takahuoneeseen. Ehkä hän joutui palvelunestohyökkäyksen kohteeksi.