Minä, Irwin ja Pekka

Viikonlopun aikana Radio Suomessa on useassakin ohjelmassa muisteltu Irwin Goodmania ja soitettu hänen musiikkiaan. Itse en ole koskaan Irwiniä fanittanut, mutta kerran sentään tavannut. Se tapahtui 1970-luvun lopulla, jolloin kävin opiskelujen ohessa viikonlopputöissä erään lomakylän vastaanottovirkailijana. Olin saanut paikan, kun sinne tuli päälliköksi edellisestä työpaikastani tuttu nainen, joka tarjosi hommia minullekin. Hänen poikaystävänsä, Pekka, oli töissä samassa paikassa ja muiden töiden ohella hoiteli vastaanottoa viikolla. Kun eräänä perjantaina aloitin työvuoroni, Pekalla oli minulle tärkeä homma: ravintolassa esiintynyt Irwin oli asustellut lomakylässä jo useita paiviä ja tehnyt hirveän ison puhelinlaskun. Minun tehtävänä olisi nyt saada Irwin maksamaan puhelunsa. Mikäs siinä, onhan ne laskut hoidettava, minä ajattelin, varsinkin kun Pekalla tuntui olevan kova hätä siitä laskusta.

Kun Irwin tuli vastaanottoon, Pekka vetäytyi taaemmas. Esitin puhelinlaskun Irwinille ja pyysin, että hän maksaisi sen ennen lähtöään. Irwin ei kaivanut lompakkoaan vaan selvästi närkästyneen ihmetteli sanojani ja kertoi, ettei hänen ole missään muuallakaan tarvinnut maksaa puhelinlaskuja. Ja juuri kun olin sanomassa, että kyllä se nyt on vain maksettava, Pekka astui esiin, siirsi minut sivuun ja sanoi Irwinille, että tietenkään sitä puhelinlaskua ei tarvitse maksaa. Taisi vielä pahoitella, että minä olin sellaista edes esittänyt.

Irwin varmaan luuli, että olin tehnyt virheen, mutta kyllä sen virheen teki ihan joku muu.

Body fitness

Uskokaa tai älkää, mutta olin seuraamassa  body fitness -kisoja joku viikko sitten Jyväskylän Paviljongissa. Kiinnostukseni tapahtumaan johtui siitä, että kummityttöni oli kisaamassa pääsystä lajin SM-kisoihin. Kieltämättä olen ollut ihmeissäni nuoren naisen lajivalinnasta, mutta halusin ehdottomaasti olla mukana tapahtumassa, joka hänelle oli tärkeä ja johon hän oli jo pitkään valmistautunut. Valmistautuminen tarkoittaa tässä lajissa ainakin tiukkaakin tiukempaa ruokavaliota,  rankkaa kuntosalitreenausta ja ankaraa itsekuria.

Kisapäivänä menin Paviljonkiin hyvissä ajoin. Olen aina pitänyt kehonrakentajien lihaksikkaita ruumiita jotenkin vastenmielisen näköisinä, mutta päätin karistaa ennakkoasenteeni, nauttia treenattujen vartaloiden katselusta ja ehkäpä päästä mukaan yleisön tunnelmaan. Ostin 30 euron (prkl!) hintaisen rannekkeen ja siirryin katsomoon. Meneillään oli miesten kisa.

Voi luoja! Vaikka miten yritin löytää esteettistä näkökulmaa tai pohtia kehonrakennusta leikin kannalta, en voinut sano näkyä millään tavalla kauniiksi tai iloiseksi. Kun joskus kysyin kummitytöltäni syytä lajivalintaan, hän kertoi aina ihailleensa treenattuja vartaloita. Minä sen sijaan olen aina pitänyt niitä rumina, eikä aatokseni nytkään muuttunut. Jos olin kuvien perusteella pitänyt bodarimiesten vartaloita aika kamalina, niin livenä ne näyttivät vieläkin hirveämmiltä. Tuli vähän surullinen olo, ja kisa oli tapahtumanakin sen verran tylsä, että päätin lähteä välillä kaupungille ja palata myöhemmin seuraamaan naisten kisaa. Ulko-ovella törmäsin kummityttööni, jonka ohi olin vähällä kävellä, sillä hurja meikki ja keinorusketus tekivät hänet oudon näköiseksi. Mutta hänen silmissään oli kyllä sellaista innostusta, että olin ehdottomasti hänen puolellaan.

Jos miesten kisan seuraaminen oli tylsää, naisten kilpailusta tuli lopulta hyvin surullinen olo. En jaksanut innostua, en ymmärtänyt, miksi joku oli toista parempi, en käsittänyt koko lajia enkä kilpailua. Yritin kuvitella, mitä joku toisenlaisessa kulttuurissa tai ajassa elänyt minun sijassani näkisi. Mitä jos joku 1800-luvulla elänyt tipahtaisi aikaamme ja kisakatsomoon? Luulisiko hän tulleensa taivaaseen vai helvettiin?

Kummityttöni urakka jatkuu ensi sunnuntaina SM-kisoissa. Minä pysyn kisapäivänä kotona ja pidän hänelle peukkuja. Enempään ei tämä kummitäti kykene.

Aina vain metsässä

Marja-apaja löytyi sattumalta pienen lammen rannalta, ja päivä oli juolukoiden keräämiseen paras mahdollinen. Lämmin mutta ei hiostava, aurinkoinen mutta ei paahtava. Edellisenä marjapaikassa kiusanneista hirvikärpäsistä ei ollut tietoakaan, itikat eivät enää tähän aikaan kesästä häiritse. Pieni tuulevire yltyi välillä niin, että mäntyjen kaarnan ohuttakin ohuemmat, lehtevät kuorikerrokset helisivät. Kalat polskivat lammessa, sudenkorentoja oli runsaasti liikkeellä. Kolme kurkea lensi lammen yli päästä päähän, mutta päätti sitten palata takaisin. Kaislikko suhisi. Muutoin oli erämaisen hiljaista. Tiesin, että lähtisinpä mihin suuntaan tahansa, lähimpiin asuttuihin taloihin olisi matkaa kilometrejä. Lammessa uiskenteli yksinäinen joutsen, lienee ollut yksin koko kesän.

Sanko täyttyi marjoista, ja äkkiä minulle tuli tunne siitä, että mikään ei voisi olla paremmin, kaikki oli täydellistä.

Kuvia

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten ostin 1000 markalla kameran, jolla olen vuosien mittaan ottanut satoja ja satoja valokuvia. Filmikamerahan se tietysti oli, ja sillä kuvasin vielä pitkään senkin jälkeen, kun kaikki muut olivat siirtyneet digikameroihin. Muistan, miten jossain sukujuhlassa nuori mies katsoi kameraani ja lopulta kysyi: "Onko tuo... sellainen... ööh..." Hän ei siis tiennyt sopivaa termiä. Valistin ja sanoin, että kyllä se on, filmikamera. Sillä otettujen kuvien laatu oli mielestäni ihan hyvä. Albumeissa olevien kuvien väritkin ovat säilyneet oikein mainiosti toisin kuin 70-luvulta peräisin olevissa kuvissa, joita olen sieltä täältä saanut ja jotka ovat jo aika sitten haalistuneet. Kaikki filmikameroilla kuvanneet muistavat, miten mukavaa oli hakea valmiit kuvat valokuvausliikkeestä, avata pussi ja katsoa, mitä sitä onkaan tullut kuvattua ja miten kuvat ovat onnistuneet. Kun lapset vielä asuivat kotona, tuntui mielekkäältä tallentaa heidän arkeaan ja juhliaan valokuviin. Kuvista näkee lasten kasvun lisäksi myös sen, miten koti on noina vuosina muuttunut. Vielä enemmän olisin voinut ottaa mustavalkoisia kuvia, sillä ne näyttävät tosi kauniilta ja ajattomilta.

Ihan viime vuosina kuvausharrastukseni alkoi hiipua. Kun lopulta siirryin digiaikaan, innostuin taas hetkeksi, mutta muutamissa tilaisuuksissa alkoi lopulta tuntua siltä, että kameran käyttö häiritsee hetkiin keskittymistä ja aitoa läsnäoloa. Kun hääpari marssii kirkon käytävää, on mukavampaa vain katsoa ja elää mukana kuin miettiä sopivaa kuvakulmaa tai zoomausta. Paljon tietysti unohtuu, jos ei ole kuvaa tai päiväkirjamerkintää muistin tueksi, mutta tarvitseeko sitä aina kaikkea muistaakaan.

Tänä kesänä kuvasin taas filmikameralla pari rullaa. Kun lähdin viemään niitä kehitettäväksi, kaivoin kaappien kätköistä pari muutakin täyttä rullaa, jotka ovat siellä jo pitkään odottaneet. Siis sinne unohtuneet! Ja niin lopulta olin siinä tilanteessa, että sain käteeni kuvapusseja ja pääsin katsomaan, mitä onkaan tullut kuvattua. Osa oli sitä mitä pitikin eli tänä kesänä otettuja kuvia Islannista, mutta osa oli muistoja menneiltä ajoilta: kuvia neljän vuoden takaisista häistä, joiden hääpari on tällä välin ehtinyt jo erota! Neljän vuoden makuuttaminen ei ollut tehnyt filmille hyvää; kovin laadukkaksi ei kuvia voi sanoa.


Filmikuvaus on kuulemma taas tullut takaisin, mutta se jäänee pienen piirin puuhasteluksi. Filmien kehittäminen ja kuvien teettäminen on jo niin kallista, etten itsekään halua enää sellaisia summia maksaa. Yksi kiinnostava vaihtoehto olisi alkaa tehdä kuvia itse. Ehkä vielä joskus...

Istukaa, olkaa hyvä!

Keskellä eteläsavolaista kirkonkylää on kaunis puisto, jota kohden astelen pieni kirjoitustuokio mielessäni. Kynä ja muistikirja ovat laukussa juuri tällaisiä hetkiä ja paikkoja varten. Ei, kun hetkinen! Puuttuuko jotain? Penkit! Missä ovat penkit? Eikö edes yhtä? Ei yhtäkään penkkiä tai istuinta julkisessa puistossa. Lapsille sentään on leikkivälineitä, ja pari nuorta tyttöä istahtaa nurmikolle, mutta kaiken kaikkiaan puisto viestittää, ettei minua odoteta sinne aikaani kuluttamaan. Istahdan sammaloituneen kaivonkannen päälle. Piirtelen muutaman labyrintin muistikirjaani, mutta en ala kirjoittaa mitään. Kohta jo kerään tavarani ja lähden pois, koska tunnen olevani puistossa luvatta. Tytötkin lähtevät, vaikka vasta hetki sitten tulivat. Pian he saavat koulunsa käytyä ja muuttavat opiskelujen perässä johonkin kaupunkiin, jossa puistot ovat ihmisiä varten ja jossa siedetään se, että niissä myös oleskellaan.

Kohtaamisia metsissä

Alkaneella marjastuskaudella olen jo pari kerta kohdannut muitakin poimijoita. Hämmentävää, koska en ole moiseen tottunut, vaan olen vuosia saanut kulkea soilla ja metsissä yksikseni. Ensimmäisen marjastajan kanssa pysyttelimme etäällä toisistamme, ja pian hän häipyi paikalta kokonaan. Toisella kertaa kohtasin tuntemattoman pariskunnan niin läheltä, että oli luontevaa tervehtiä ja vähän aikaa jutellakin, ennen kuin taas jatkoimme keräämistä. Pysyttelimme lopun aikaa melko etäällä toisistamme, jottei tullut tunnetta, että olisimme kilpailleet samoista apajista. Samanlaisella jokamiehenoikeudella me siellä olimme.

Toisten kerääjien ilmaantuminen samoille marjamaille ei hirveästi harmita, sillä täällä on metsiä niin paljon, että iso osa marjoista jää joka tapauksessa poimimatta. Ulkomaisista ammattipoimijoista ei heistäkään ole ainakaan toistaiseksi ollut harmia, sillä hehän eivät kulje kovin syvälle metsiin, vaan pysyttelevät teiden läheisyydessä.

Viime vuoden marjasaalis hupeni suihin talven mittaan, joten lähiviikkoina minut tavoittaa parhaiten metsästä.

Urakka ohi

Tammikuussa alkaneet näytelmäharjoitukset ovat ohi. Eilen oli Pumppuaseman hyvin onnistunut ensi-ilta, ja edessä on seitsemän näytöstä 30.6.-14.7. välisenä aikana. (Joo, tämä oli mainos.) Ajatukseni ovat viime kuukausina olleet vahvasti Pumppuasemassa, mutta nyt alkaa helpottaa. Aion käydä katsomassa mahdollisimman monta esitystä, koska on mielenkiintoista seurata niitä pieniä ja hienovaraisia muutoksia, joita esityskauden aikana tapahtuu. Toivon samalla, että voin läsnäolollani viestittää näyttelijöille, että olen loppuun saakka heidän puolellaan.

Nyt kun olen luovuttanut Pumppuaseman näyttelijöiden ja yleisön käsiin, oma mieleni alkaa vapautua seuraaviin juttuihin. Kirjoittamaan tekee mieli, ja muutamia yhteistyökuvioita on viritelty. Tavoitteenani on, että minä keskittyisin kirjoittamiseen ja muut toteuttaisivat käsikirjoitukseni. Kun aikoinaan sain ensimmäisen  näytelmän valmiiksi, olin varma, että toiseen ei enää riitä ideoita. Nyt tiedän paremmin: ideat eivät koskaan lopu, jos on valmis ottamaan niitä vastaan ja keskittyy niiden toteuttamiseen niin kauan kuin on siihen kykenevä.