Kohti

– Päivää, hevonen!
– Ih-hah-haa, ihminen!

Kylätiet ovat hiljaisia. Useimmiten saan kävellä kaikessa rauhassa autoja näkemättä tai toisia kulkijoita tapaamatta, mutta aina silloin tällöin voin kohdata muitakin. Viikko sitten olin potkurilenkilläni nousemassa Pajumäen pitkää rinnettä ylös, kun näin edessäpäin hevosen astelevan samalla puolella tietä kuin minäkin. Minut nähtyään rekeä vetävä hevonen yritti väistää tien yli toiselle puolelle, mutta ohjastaja ei sitä tietenkään sallinut, sillä kapealla ja mutkaisella tiellä ei ole hyvä hevosenkaan poukkoilla sinne tänne. Huomasin, että minähän jään kohta hevosen alle, joten siirryin itse tien toiselle puolelle ja työntelin potkuria hiljakseen eteenpäin. Hevonen sen sijaan pysytteli paikallaan, vaikka ohjastaja hoputti jatkamaan matkaa. Lopulta ohjastaja pyysi minua sanomaan jotain. Ja kas! Kun aloin jutella, hevonen rauhoittui ja lähti jatkamaan matkaa, ja me kohtasimme toisemme kaikessa ystävyydessä.

Hevosen talli ja laitumet ovat maantien varressa, joten ihmisiä se näki varmasti useinkin, mutta ehkä potkuri ja sen kolina jäisellä tiellä säikäytti hevosen niin, että se yritti vaistomaisesti väistää outoa kulkijaa. Ja minä taas ajattelin, että kun se on hevonen, niin turha minun on sille mitään jutella. Nyt tiedän, että uutta ja outoa ei kannata väistää eikä paeta, parempi on mennä kohti ja tutustua.