Kieltämättä oli hiukan outo tunne, kun sain kadottamani kameran takaisin ja huomasin, että kuvia oli selailtu. En oikeastaan paheksu sitä, että kameran löytäneet ja/tai sitä muuten hetken hallussaan pitäneet ovat katselleet sisältöä, sillä se on yksi tapa yrittää selvittää kameran omistaja. Ja onhan pelkkä uteliaisuus inhimillistä ja ymmärrettävää. Tutut ihmiset olisivat varmasti nopeasti voineet päätellä kameran omistajan, vieraat ovat voineet vain tehdä päätelmiä. Ja mitä he ovat nähneet, mitä näkemästään päätelleet? Mitään arveluttavaa ainesta muistikortilla ei ole, ellei sellaisiksi luokitella kahta alastonkuvaa: toisessa on Wienissä kuvattu näyttelyjuliste, toisessa pelkkään virheään maaliin verhoutunut tanssitaiteilija. Enemmän kummastusta kameran löytäjissä ovat voineet aiheuttaa kuvat viemärikansista, työkaluista, romuista ja kaaosmaisista varastoista. Seesteisempään aineistoon kuuluvat puutarha, juhannuskokko, nuotioillat. Kuvien katselija on pian voinut päätellä, että kameran omistaja asuu maalla ja hoitaa puolivilliä puutarhaa, kasvihuoneessa on tomaattia, puutarhan takana alkaa metsä. Talo tuntuu olevan erityisen tärkeä, sillä sitä on kuvattu sisältä ja ulkoapäin. Matkoilla on koluttu keskieurooppalaisia kaupunkeja, käyty näyttelyissä ja istuttu konserteissa. Suomalaisesta kesästä on nautittu ainakin yhden sisävesiristeilyn ja mölkynpeluun verran. Muistikortilla on myös yksi video, jossa musta amstaff hakee sille heitetyn kapulan eikä päästä siitä irti.
Nyt kun kameran kadottamisesta ja löytymisestä on kulunut jo useita päiviä, asia alkaa menettää merkitystään, enkä enää hirveän paljon ajattele sitä, että joku on päässyt tunkeutumaan yksityisyyteeni, niihin romuvarastoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti