Matka Pumppuasemalle

Hämeenlinnassa toimiva Eräs Teatteri on ottanut tämän talven näytelmäkseen Pumppuaseman. Näytelmä on minulle kovin tärkeä, ja tuntuu mukavalta, että se pääsee sinne, minne se on kirjoitettukin - näyttämölle. Pitkähkön matkan takia ajattelin ensin, etten mene katsomaan. Tai ehkä kyse ei ollut pelkästä matkasta, vaan koen muutenkin, ettei kirjoittajan paikka ole omia näytelmiään katsomassa. Sehän on vähän kuin kulkisi lastensa perässä varmistamassa, miten niillä menee. Mutta siellä istuin ensi-illassa ja ihan etupenkissä. Mieleni muuttui, koska olin kieltämättä hyvin utelias näkemään esityksen ja koska kangasniemeläinen Tullan perhekin oli lähdössä sitä katsomaan. Perheen aikuiset, Matti ja Tuula, olivat viime vuonna Kangasniemellä Teatteri Ilonan  Pumppuasemassa, joten heistä oli varmasti kiinnostavaa verrata esityksiä ja olla vaihteeksi katsomon puolella.

Matka sujui rattoisasti Tullan perheen pikkubussilla, ja Hämeenlinnassa meidät otettiin lämpimästi vastaan. Ennen esitystä ohjaaja Harri Laine kertoi Eräs Teatterin tarinaa ja esitteli entiseen Valtion pukutehtaan tiloihin tehtyä teatteria. Olisipa meilläkin jotain tällaista, me ajattelimme, kun Harri kierrätti asiallisissa ja viihtyisissä tiloissa. En yhtään ihmettele, kun teatterin jäsenet kertoivat tulevansa sinne kuin kotiinsa. Kahvio oli sisustettu näytelmän hengessä. Sateenropina ja kattoon ripustetut avatut sateenvarjot loivat oivallisesti mielikuvaa siitä, että nyt ovat taivaan hanat auenneet.

Näyttämö oli melko pieni, mutta hyvin sinne mahtui pumppuasema alkovineen. Yksi ovi vei keittiöön ja toinen ulos. Kolmas oli sitten se tärkeä pumppuhuoneen ovi, "jonka lukkoa ei murreta tykkiä pienemmällä työkalulla." Katsomossa oli paikkoja noin 60 katsojalle, enkä siellä juuri tyhjiä tuoleja nähnyt, kun esitys alkoi.

Kun käsikirjoittajana seuraan esitystä, alkuun mieleni vaeltelee sinne tänne ja oloni on jännittynyt. Niin nytkin, mutta vähitellen rentouduin ja hetkittäin pystyin seuraamaan esitystä kuin mitä tahansa näytelmää. Hämeenlinnalaisten Pumppuasema eteni hyvin tarkasti käsikirjoituksen mukaan, ja se on aina yhtä hämmentävää. Siis että minä olen kirjoittanut jotain, ja nuo tuolla näyttämöllä toistavat sen sellaisenaan. Onhan se kummallista, vai kuinka:)

Näyttelijät tekivät hyvää työtä, olivat hyviä, uskottavia ja rakastettavia. Ohjaaja on uskonut dialogin voimaan, sillä näyttämöllä ei hirveän paljon puuhasteltu, vaan ihmiset keskustelivat, riitelivät, juonivat... Juuri sellaista teatteria, josta pidän, ja  se myös toimi hienosti, koska näyttelijät olivat läsnä koko ajan näyttämöllä ollessaan. (Läsnäolo ilmenee siitä, miten näyttelijä on ja reagoi lavalla. Vaikka hän ei sanoisi mitään, vaikka hän vain kuuntelisi muiden keskustelua, vaikka hän kääntäisi selän muille, hänen koko kehonsa ja sanaton viestintänsä kertoo, että hän läsnä siinä näytelmän maailmassa. Sitä voisi luulla, että näyttelijän tärkein juttu on vain osata puhua, mutta ihan yhtä tärkeää on osata kuunnella.) Oi, miten hienoja roolisuorituksia saimme nähdä! Näyttelijöitä  katsellessani muistin, miksi olen niin paljon tykännyt teatterin tekemisestä. Itse en enää ikinä toistaiseksi ohjaa, mutta minulla on paljon hyviä muistoja aidon kohtaamisen ja yhdessä tekemisen hetkistä.

Lavastuksessa (Heikki Myllyntausta ja Juhani Keinänen)  oli Eräs Teatterissa luotettu siihen, että miljöötä ei tarvitse täyttää turhalla roinalla, vaan fokus on dialogissa. Nyt jo naurattaa, miten aikoinaan jouduin ohjaajana jossain teatteriryhmässä olemaan tiukkana, kun naisnäyttelijät alkoivat sisustaa näyttämöä kuin omaa kotiaan, kukkaa tuonne, taulua tänne, pitsiliinoja joka paikkaan. Toki tavaran runsaus voi joskus olla ihan perusteltua; esimerkiksi Kuhauksen Pikkukaupungin aarteissa  näyttämö oli täynnä tavaraa, koska se kuvasi hyvin näytelmän ideaa ja päähenkilöitä.

Pumppuaseman puvustaja Hannele Myllyntausta oli lukenut käsikirjoituksen tarkkaan, sillä näytelmän Hannan puku vastasi sitä ajatusta, joka minulla oli tapahtuma-ajasta mutta jota en halunnut tekstissä suoraan kertoa, koska pyrin jättämään näytelmiä toteuttaville ryhmille vapauden päättää itse tapahtuma-ajan.  Sehän voi olla lähes mikä tahansa, mutta kännyköiden puuttumisesta voi päätellä, että ihan nykyaikaa ei eletä. Käsikirjoituksessa ei mainita myöskään, mihin maahan tapahtumat sijoittuvat. Kun puhutaan pääkaupungista, sitä sanotaan vain pääkaupungiksi. Lievestuoreen Pumppuasema (2013, ohj. Sari Puttonen) oli sijoitettu saksankieliseen maahan jossain Alpeilla, Kangasniemellä päädyimme Italiaan, mutta Eräs Teatterin porukka oli päättänyt jättää sen avoimeksi. Mielestäni kaikki valinnat ovat yhtä hyviä.

Esityksen jälkeen sain vielä jutella teatteriryhmän kanssa, ja se oli kyllä todella mukavaa. Lopuksi he halusivat esittää yhden kysymyksen, joka heitä oli harjoituskauden aikana vaivannut: onko näytelmän vauva tyttö vai poika? En tiedä, minä vastasin totuudenmukaisesti.

Ensi-illan huuma on laantunut, ruusut tuoksuvat enää hennosti. Esitykset Hämeenlinnassa jatkuvat helmikuun puoliväliin asti, minä suuntaan ajatukseni takaisin omaan kirjoittamiseen ja työn alla olevaan uuteen käsikirjoitukseen. Kaikki on taas tasapainossa.