Kesäaamu

Juon lasin vettä ja menen pihalle, missä kostea ruoho herättää paljaat jalkapohjani. Aurinko on jo lämmittänyt kasvihuonetta niin, että on syytä käydä avaamassa ovi selälleen. Samalla tarkistan tomaatinvarret ja napsin pois varkaat. Kasvihuoneen seinällä on nastalla sarjakuva, jossa nainen istuu onnellisena pihalla ja sanoo katsovansa, miten tomaatit kypsyvät. Minun kasvihuoneesani amppelitomaatti antaa jo satoa. Syön pari pientä punaista tomaattia ja rapean salaatinlehden niiden lisäksi.

Jatkan kierrostani pihalla ja nostan harson pois avomaankurkkupenkin päältä. Säpsähdän. Kyy makaa kahden harson välissä niin, että vain takaruumis näkyy. Otan kepin ja siirrän harsoa sivummalle. Kyy pysyy paikallaan. Onko se kuollut? Ei, vaan kylmän yön jälkeen vielä niin jähmeä, ettei kykene liikkumaan. Peittelen sen harsolla ja poistun häiritsemästä.

Haen kasvimaalta sipulin ja salaattia ja palaan sisälle. Keitän aamuteetä ja laitan tuoreita vihanneksia sämpylän väliin. Posti tuo Saksasta kortin, jossa kyy lekottelee kanervien ja puolukanvarsien seassa.

Kasvimaita ja kasvimaita

.

SAILA: Hei, oletteko nähneet mummin ja Veikon kasvimaan?
TUIJA: Joskus keväällä, ei siellä silloin mitään vielä ollut, miten niin?
SAILA: Se on ihan erilainen kuin meillä, ei yhtään rikkaruohoa.
TUIJA: Meillä onkin biodiversiteettikasvimaa.
JUSSI: Ai, tuota en ole tiennytkään. Mikä se siis on?
TUIJA: Luonnon monimuotoisuutta ilmentävä kasvimaa. Mummi ja Veikko on enemmänkin tehoviljelijöitä ja pitää tarkasti huolen, ettei porkkanapenkissä kasva vesiheinää eikä muutakaan luvatonta.
JUSSI: Niillä on enemmän aikaa kitkeä ja harata.
TUIJA: Ja ennen kaikkea niiden mielikuvissa hyvä kasvimaa on täysin rikkaruohoton.
JUSSI: Mutta ihan yhtä hyviä satoja me saadaan vaikkei niin puhtaana ehditä kasvimaata pitääkään.
TUIJA: Ei se kyllä ajastakaan ole kiinni vaan asenteesta. Minä kuljen joka päivä monta kertaa kasvimaan ohi ja ajattelen, että pitäisi tuokin harata. Mummi ja Veikko nyppää rikkaruohot samantien pois, jos sellaisia huomaavat.
JUSSI: Sillä tavalla ne on saaneet rikkaruohot nitistettyä kokonaan. Meidän kasvimaassa on koko ajan elinvoimaisia siemeniä ja juuria vain odottamassa, että mä käännän selkäni, ja ne voi alkaa kasvaa.
TUIJA: Miten niin sinä? Milloin olet viimeksi kasvimaalla edes käynyt?
JUSSI: Eilen.
TUIJA: Haraamassako?
JUSSI: Ei kun hain jalkapallon pois perunapenkistä.

Koiranheisi

TUIJA: Raikka lupasi meille koiranheisipuun taimen, niiden mökillä kasvaa niitä vaikka miten paljon.
JUSSI: Eikö meillä muka ole jo tarpeeksi puita pihalla?
TUIJA: Ei, koiranheisipuu puuttuu.
EEVA: Äiti, sen nimi on koiranheisi.
TUIJA: Niinhän mä sanoinkin.
EEVA: Sä sanoit, että koiranheisipuu, mutta se on koiranheisi, ei puu.
TUIJA: Miten niin ei puu?
EEVA: Se on pensas. Täällä Wikipediassa lukee niin.
TUIJA: Minun lapsuuskodissa kasvoi sellainen rantatien varrella ja me sanottiin sitä koiranheisipuuksi.
JUSSI: Ja sitä pientä mäennyppylää te sanoitte vuoreksi.
TUIJA: Lapsen silmin se näytti vuorelta.
EEVA: Ja koiranheisi näytti puulta, vaikka oikeasti se oli pensas.
TUIJA: Mutta se oli tosi iso, ainakin viisi metriä korkea.
EEVA: Täällä sanotaan, että koiraheisi on pensas ja se kasvaa 1-4 metriä korkeaksi.
JUSSI: Et sä sitten varmaan sitä meidän pihaan halua, kun ei se olekaan puu... mihin sä nyt?
TUIJA: Mä menen hakemaan sen taimen. Puu tai pensas, ihan sama.

Mikä minusta tuli isona?

Muistan lapsuuteni ja nuoruuteni varrelta kolme erilaista ammattiin liittyvää haavetta. Noin kymmenvuotiaana ajattelin, että kirjailijan työ olisi se kaikkein ihanin ammatti. Tosin olin varma, ettei minusta voisi kirjailijaa tulla, sillä koin olevani liian tavallinen niin erikoiseen työhön. Muutamia vuosia myöhemmin haaveilin omasta pienestä hotellista, sillä olin ihastunut nuortenkirjaan, jonka sankaritar työskenteli hotellissa. (Myöhemmmin neljä kesää hotellitöissä antoivat minulle hiukan realistisemman kuvan alasta, johon kuuluu muutakin kuin kukka-astetelmien tekoa aamiassalin pöydälle.) Joskus yläasteikäisenä luin lehtiartikkelin rajavartiomiesten elämästä. Kuvaus kymmenien kilometrien päivittäisistä hiihtomatkoista ja yöpymisistä rajakämpissä teki minuun suuren vaikutuksen - siinäpä vasta ihana ammatti!

Ehkäpä ammatti kannattaa valita jo kymmenvuotiaana, sillä en osaa kuvitella elämää ilman kirjoittamista. Kirjoittaminen on kyllä enemmän kuin ammatti; se on elämäntapa, tapa ajatella, tapa nähdä maailma, tapa olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

Hotellia en ole ajatellut perustaa, mutta nautin suunnattomasti vieraista, joille saan laittaa ruokaa, lämmittää saunaa ja petata vuoteet. Äsken vietetty juhannuskin oli ihana juuri vieraiden takia. Talomme ei ole suuren suuri, mutta kyllä täältä kymmenen petipaikkaa löytyy koska tahansa!

Entä se kolmas ammattihaave? Pieni linkki siihenkin löytyy; talomme paikalla ja mailla on aikoinaan ollut valtion metsänvartijan tila.

Ole siis tarkkana, mitä toivot, toiveesi toteutuvat, tavalla tai toisella.

Juhannusaatto 1945

Viitisentoista vuotta sitten ostin vanhan lipaston. Siinä on kolme leveää laatikkoa, jotka ahmaisevat sisäänsä ison määrän tavaraa. Lipasto oli ostettaessa hyvässä kunnossa, laatikot avautuivat vaivatta ja niiden pohjalla oli vielä vanhat hyllypaperitkin tallella. Kun otin ne pois, keskimmäisen laatikon pohjalta paljastui lyijykynällä käsin kirjoitettu teksti:

Valmistunu Juhannus aattona 23.6.1945 Vaasan lääninvankilassa.
Tehnyt Pihkanen Otto.
Sotilaskarkuri.
Koskenpää.
Totistaa Kaikkonen Sulo.

Ajattelen heitä aina silloin tällöin.

Telkän vapaailta

Pihapiirissämme on pari vuotta ollut pieni, kaivinkoneella kaivettu lammikko, jonka veljeni heti nimesi sammakkolammeksi. Kieltämättä tuo vedellä täyttynyt monttu sopii paremmin pienille eläimille kuin ihmisille. Tosin loppukesästä siellä eivät viihdy enää eläimetkään, kun vesi katoaa jonnekin ja pohjakivet tulevat esiin. Vielä tähän aikaan vuodesta vettä kuitenkin on niin reilusti, että jopa yksi naarastelkkä on käynyt iltaisin siellä uiskentelemassa. Luultavasti lintu pesii lähimmän oikean lammen rannoilla ja käy meidän pienessä lammikossa kiireittensä keskellä lepäämässä.

Ensi-ilta

Koko talven kestänyt harjoittelukausi on päättymässä - tänään on ohjaamani teatteriryhmän ensi-ilta. Jännitän tietysti aika lailla, se kuuluu asiaan, mutta samalla olen luottavaisin mielin; näyttelijöillä, kuiskaajalla ja äänen- ja valojenhoitajalla on homma hallussa. Jännityksen lisäksi tunnen haikeutta, luopumisen kipeyttä.

Teatteri on leikkiä ja nimenomaan yhdessä leikkimistä. Kokonaisuus on ohjaajan vastuulla, mutta jokainen ryhmän jäsenen toimii sitä paremmin, mitä enemmän hän uskaltaa ja osaa tuoda omia ideoitaan ja ajatuksiaan esiin. Luova ilmapiiri ilman epäonnistumisen pelkoa on hyvä lähtökohta teatterin tekemiselle.

Harjoituskaudella näyttelijät toimivat minun katseeni alla, mutta nyt heidän on syytä unohtaa minut kokonaan ja ottaa mukaan uudet leikkijät - katsojat.