Viime syksynä eräs kirjoittajakollega kertoi, että Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa haettiin rikosaiheisia näytelmäkäsikirjoituksia. Kilpailuaikaa oli jäljellä enää muutama kuukausi, joten totesin välittömästi, että aikataulu on minulle liian tiukka. Rikoskin tuntui hankalalta aiheelta. En edes lukijana ole innostunut dekkareista. Näytelmänkirjoituskilpailuja on kuitenkin niin harvoin, että asia jäi vaivaamaan ja lopulta päätin sittenkin osallistua. Minulla oli pidemmän aikaa pyörinyt mielessäni näytelmäidea, jota aloin tarkastella uudesta, rikoksen näkökulmasta. Ja sehän alkoi sujua: henkilöt alkoivat puhua ja ideat seurasivat toisiaan. Jostain lehden ruokajutusta osui kirjoitusprosessin aikana silmiini otsikko "Yksi kana ja kolme ateriaa". Siitä sain ratkaisevat vihjeet tarinan kuljettamiseen, ja lopulta siitä tuli myös näytelmän nimi. Joulukuusikiireet alkoivat painaa päälle, joten tulostin kässärin ja pistin postiin. Olin mielestäni kirjoittanut hyvän näytelmän ja jäin luottavaisena odottelemaan tuloksia.
Kun kuukausi ja parikin oli kulunut, palasin kässärin pariin ja aloin muokata sitä paremmaksi. Kilpailu jäi mielestäni, tärkeämpää oli saada teksti mahdollisimman hyväksi. Kuukaudet kuluivat, kilpailusta ei kuulunut mitään, eikä minulle tullut mieleen tarkistaa järjestäjän sivuilta aikataulua. Minulta meni ohi sekin tieto, että tekstini oli läpäissyt esiraadin seulan ja päässyt jatkoon päätuomarin arvioitavaksi. Jälkeenpäin sain tietää senkin, että palkinnoista oli luvattu ilmoittaa huhtikuun loppuun mennessä. Siinä missä muut kilpailijat odottivat jännittyneinä tärkeää puhelinsoittoa, minä tein huolettomana pihatöitä. Kun puhelu sitten vappupäivänä tuli, olin varma, että soittaja oli valinnut väärän numeron, koska eihän minulla ollut mitään tekemistä Kouvolan kanssa. Vasta kun soittaja mainitsi Dekkaripäivät, tajusin, että joku palkintosija sieltä nyt sitten tuli. Sain kuulla, että päätuomari, Kouvolan Teatterin johtaja Henrik Timonen oli valinnut parhaiksi kaksi näytelmää, jotka jakaisivat ensimmäisen palkinnon, eikä muita palkintoja jaettaisi. Yksi kana ja kolme ateriaa oli toinen noista kahdesta. Jess!
Koska en ollut juuri kenelläkään kertonut osallistumisestani, en kertonut voitostakaan kuin perheelleni eli kolmelle henkilölle. Jossain vaiheessa sain järjestäjiltä tietää toisen voittajan nimen, ja taas oli syytä hihkaista ilosta, sillä toinen voittaja oli arvostamani näytelmäkirjailija ja ohjaaja, Elina Kilkku.
Näytelmämme painettiin kirjaksi, jonka saimme oikoluettavaksi ennen painoon menoa. Pääsin tällöin lukemaan myös Elinan näytelmän. Se on niin hyvä, että hetken lähes häpesin omaa tekelettäni, perinteistä ja kepeää komediaa, joka ei kyllä suomalaista draamakirjallisuutta uudista. Elinan näytelmä "Jäädä saa julma maa" on sekä sisällöltään, rakenteeltaan että tyyliltään aivan erilainen, sellaista vahvaa, sielua repivää dramaa, jota olen aina ihaillut, vaikka en itse sellaista kirjoita. Mutta kuten Henrik Timonen totesi, on mahdotonta sanoa, kumpi on parempi, pihvi vai suklaa. Hänen ratkaisunsa jakaa voitto kertoo siitä, että teatterissa on tilaa monenlaisille näytelmille. "Uskon moniarvoisuuteen sekä teatterissa että taiteessa yleensäkin. Hyvän ja huonon rajaa ei vedetä lajityyppien mukaan, vaikka yksittäinen katsoja voi ja saa niin tehdä. Hyvä komedia on hyvä, ja niin on hyvä tragediakin." (Henrik Timonen).
Olen antanut itselleni luvan iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, mitä elämä tarjoaa. Olikin tosi mukavaa olla henkilökohtaisesti paikalla Kouvolassa vastaaanottamassa palkintoa ja tapaamassa dekkariväkeä. Kun ihmiset palkitsemisen jälkeen tulivat onnittelemaan ja pyytämään nimmareita, todettiin Elinan kanssa, että nyt nautitaan tästä, silllä eihän tätä näytelmäkirjailijoille liian usein tapahdu. Kouvola-talossa pidetyssä tapahtumassa oli kaiken kaikkiaan lämmin ja kotoisa tunnelma, ja kiinnostava ohjelma houkutteli kahtena päivänä paikalle kuutisen sataa ihmistä.
Juhla on vaihtunut arkeen: aamulla olin niittämässä heinää pienten kuusentainten ympäriltä, ja sitä hommaa riittää koko kesäksi. Kyllä tämä kirjoittajan pääkoppa kuitenkin on sellainen, että arkisten puuhien keskelläkin syntyy, kypsyy ja kehittyy ideoita. Jossain vaiheessa on sitten vain valittava niistä yksi, jonka ympärille alan tarinaa sepittää. Vaikka voittaminen on mukavaa, en kirjoita näytelmiä, jotta voittaisin palkintoja tai saisin mainetta
ja kunniaa. Kirjoitan, koska kirjoittaminen on minulle tärkeä ilon ja
onnellisuuden lähde, merkityksellinen tapa olla olemassa.
maanantai 9. kesäkuuta 2014
tiistai 20. toukokuuta 2014
Matonpesun lyhyt oppimäärä
maanantai 19. toukokuuta 2014
Kurkkupenkki
Kasvimaalleni kuuluu ehdottomasti avomaankurkkupenkki. Koska se on loivassa rinteessä, ajattelin tehdä kunnollisen rakennelman, jotta penkki ei ala kesän mittaan valua alaspäin. Nuukailun hengessä päätin, että minkäänlaista materiaalia en osta, vaan kaiken on löydyttävä kotoa. Nauloja ja ruuvejakaan en halunnut käyttää, sillä tarkoitus oli, että rakennelman voi syksyllä helposti purkaa pois. No, löytyi kaikenlaista sekundalautaa, vanhoja tiiliä ja pahvia.
Kuvassa näkyy pätkä tuota kolme metriä pitkää rakennelmaa, jonka taakse kurkkukasvusto tulee. Multakerros tulee ylimmän laudan tasalle. Lautojen ja mullan välissä oleva pahvi varmaan hajoaa kesän mittaan, mutta se ei kaiketi haittaa mitään. Seinämän molemmissa päissä on jykevät pöllinpätkät varmistamassa kestävyyttä.
Kuvassa näkyy pätkä tuota kolme metriä pitkää rakennelmaa, jonka taakse kurkkukasvusto tulee. Multakerros tulee ylimmän laudan tasalle. Lautojen ja mullan välissä oleva pahvi varmaan hajoaa kesän mittaan, mutta se ei kaiketi haittaa mitään. Seinämän molemmissa päissä on jykevät pöllinpätkät varmistamassa kestävyyttä.
Rakennelma on monikäyttöisempi kuin olisin arvannutkaan. |
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Kiitoksen paikka?
Kangasniemen Alkon kassajonossa seisoo kaksi miestä, tummahiuksinen ja vaalea. Heidän edellään asioi nainen, joka pois lähtiessään toteaa tummahiuksiselle, että tämä on ihan Jari Sillanpään näköinen.
- Kiitos, mies vastaa naiselle.
- Onko tuollaisesta syytä kiittää? vaalea mies ihmettelee, kun nainen on poistunut.
- Hmm... Taidan hakea isomman pullon, mies vastaa.
- Kiitos, mies vastaa naiselle.
- Onko tuollaisesta syytä kiittää? vaalea mies ihmettelee, kun nainen on poistunut.
- Hmm... Taidan hakea isomman pullon, mies vastaa.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Ruokapolitiikkakeskustelu
Liekö kuitenkaan Venäjällä valmistettua? |
- Mikäs siellä niin painaa?
- Lasipurkit. Olivat täydentäneet marketin venäläisten herkkujen hyllyä, joten sain taas sitä hyvää hapankaalia.
- Sinäkö edelleen ostat niitä ja tuet venäläisten valloitusretkeä vaikka Wieniin asti?
- Voi kuule, nämä säilykkeet voivat vielä pelastaa meidän hengen. Jos he tulevat tänne pahoissa aikeissa, tutkivat tietysti kellarin, mutta kun löytävät venäläisellä reseptillä tehtyä hapankaalia, tajuvat, että täällähän asuu kunnon ihmisiä.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Postikortteja
Posti on alkuvuoden aikana tuonut minulle tuntemattomilta ihmisiltä kortteja ympäri maailmaa, ja vastaavasti olen itse lähettänyt kortteja Yhdysvaltoihin, Hollantiin, Kiinaan, Ranskaan, Australiaan, Ukrainaan, Venäjälle, Argentiinaan... Ei, minulla ei ole kansainvälistä ystäväpiiriä, vaan korttien lähettelyn syynä on postcrossing. Kyseessä on netissä toimiva palvelu, johon liittymällä pääsee mukaan tällaiseen korttienvaihtoon. Ideana on siis se, että kortteja lähetetään tuntemattomille ihmisille ja vastaavasti niitä saadaan tuntemattomilta ihmisiltä. Eikä mikään sähköpostikortteja vaan ihan oikeita, joita posti kuljettaa. Omassa profiilissa voi esittää toiveita siitä, millaisia kortteja haluaa saada. Joillakin toiveet ovat hyvinkin tarkkoja, useimmilla onneksi melko väljiä, ja on myös meitä, jotka tykkäämme kortista kuin kortista. Täytyy kyllä myöntää, että elokuvaharrastajana ilahduin erityisen paljon Al Pacino -kortista, jonka sain eräältä Al Pacino -fanilta. Myös kalifornialainen metsäkortti kuuluu suosikkeihini, ja mustavalkoiset kortit ovat aina olleet mieluisia. Mukavia ovat myös ne pienet, persoonalliset viestit, joita korteissa on, ja itsekin kirjoitan aina vastaanottajalle muutakin kuin pelkät terveiset Suomesta.
Toissa viikolla lähetin kortin Ukrainaan. Kortin saatuaan vastaanottaja lähetti kuittausviestin ja kertoi tunnelmistaan. Kun seuraan Ukrainan uutisia, ajattelen usein häntä, Natalyaa.
Toissa viikolla lähetin kortin Ukrainaan. Kortin saatuaan vastaanottaja lähetti kuittausviestin ja kertoi tunnelmistaan. Kun seuraan Ukrainan uutisia, ajattelen usein häntä, Natalyaa.
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
Keskustelu
Kävelin joulun jälkeen Citymarketin leveää käytävää ja ohitin miehen, joka kulki käsikädessä alle kouluikäisen lapsensa kanssa. Kuulin heidän puhuvan jostain tavaratalon katossa olevasta mutta sinne kuulumattomasta esineestä. Nopealla vilkaisulla en huomannut mitään, ja jatkoin kulkuani. Ehdin kuitenkin napata vielä pätkän isän ja lapsen keskustelusta.
Lapsi: Miten sen saa sieltä pois?
Isä: Kyllä siihen nosturia tarvitaan.
Lapsi: Niin. Tai pitää laittaa tikkaat.
Isä: Sekin käy, jos on oikein pitkät tikkaat.
Tämän jälkeen he jäivät kuuloni ulottumattomiin, mutta tuon lyhyen tilanteen perusteella ennustan pienelle pojalle hyvää elämää. Lähtökohdat ainakin ovat hyvät, kun saa tavaratalon arkisessa hälyssä ihmetellä maailmaa, tulla kuulluksi ja mielikuvitusta käyttäen ratkoa ongelmaa aikuisen kanssa. Ja mikä parasta, lapsen rinnalla on aikuinen, joka osaa/jaksaa keskustella rakentavan vuorovaikutuksen periaattein.
Lapsi: Miten sen saa sieltä pois?
Isä: Kyllä siihen nosturia tarvitaan.
Lapsi: Niin. Tai pitää laittaa tikkaat.
Isä: Sekin käy, jos on oikein pitkät tikkaat.
Tämän jälkeen he jäivät kuuloni ulottumattomiin, mutta tuon lyhyen tilanteen perusteella ennustan pienelle pojalle hyvää elämää. Lähtökohdat ainakin ovat hyvät, kun saa tavaratalon arkisessa hälyssä ihmetellä maailmaa, tulla kuulluksi ja mielikuvitusta käyttäen ratkoa ongelmaa aikuisen kanssa. Ja mikä parasta, lapsen rinnalla on aikuinen, joka osaa/jaksaa keskustella rakentavan vuorovaikutuksen periaattein.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)