Kirjoittamisen kentällä toistellaan jatkuvasti Erno Paasilinnan ajatusta, että kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Yleensä sen ajatellaan tarkoittavan sitä, että kirjoittajan on ensin hankittava mahdollisimman runsas ja monipuolinen elämänkokemus, josta sitten voi kirjoittaa. Ajatus voi kuulostaa järkevältä mutta on silti höpönlöpöä.
Minulle tämän vuoden paras lukuelämys on ollut nuoren kirjoittajan dialogisarja, jonka hän kirjoitti harjoitustyönä dramaturgian kurssillani. Parille sivulle ja kahden henkilön kohtaamiseen kirjoittaja oli kyennyt luomaan häkellyttävän hienon ja omaperäisen maailman, jota ei olisi olemassa ilman häntä ja hänen mielikuvitustaan. Onko sen parempaa todistetta kirjailijuudesta ja lahjakkuudesta?
Paasilinnan sijasta kannattaakin uskoa kirjailija Markku Pääskystä: "Tiesin, ettei romaaneja kirjoittaakseen tarvitse elää tiettyä elämää vaan mikä tahansa elämä kelpaa. Mikä hyvänsä elämä kunhan sen unohtaa ja keskittyy kirjoittamiseen, ei siihen mikä kättä ohjaa." (Pääskynen, Tämän maailman tärkeimmät asiat, Tammi, 2005)
2 kommenttia:
Tämähän on todellinen ikuisuuskysymys – eipäs juupas. Mutta oma kokemukseni on se, että taitavasti osaa kirjoittaa taitava kirjoittaja. Elämästä voi kirjoittaa vain se, joka on sitä kokenut. Sen ei tarvitse olla kirjailijaelämää, mutta todellista elämää kyllä! Ja syvästi ymmärtäen kirjoittaa se, joka on sitä syvästi kokenut.
Ja sitten päädytään pohtimaan, mikä on todellista elämää ja onko muutakin kuin todellista elämää. Ikuisuuskysymyksiä nekin. Mutta siitä olen vakuuttunut, että ikä ei ole ratkaiseva tekijä. Muistan erään tilaisuuden, jossa raati arvio runoja tietämättä kirjoittajia. Kaikki raatilaiset ja muut kuulijat yllättyivät, kun kypsäksi ja syvään elämänkokemukseen perustuvaksi arvioidun runon tekijäksi paljastui ylästeikäinen tyttö.
Lähetä kommentti