Kiitos

Aikoinaan perustin tämän blogin pelkästä kirjoittamisen ilosta, mutta vuosien mittaan on ollut aina vain vaikeampaa perustella itselleni, miksi tänne kirjoitan. Kirjoittamistahtikin on käynyt niin hitaaksi, että kai siinä lukijatkin turhautuvat, kun uusia tekstejä ei ilmesty. Lopetan siis tämän blogin ja esitän lämpimät kiitokset kaikille lukijoilleni.

Ruusu jokaiselle lukijalle.

Tapahtui jo 1955?

Tyttö meni kauppaan ostamaan kangasta. Myyjä esitteli erilaisia vaihtoehtoja, joista tyttö valitsi sinikuvioisen. Sillä aikaa kun myyjä mittasi pakasta oikean määrän, tyttö otti älypuhelimellaan kankaasta kuvan ja jakoi sen somessa.

Ajatuksia nimistä

Hesarissa oli juttu kolmesta ihmisestä, jotka olivat kukin omista syistään päätyneet vaihtamaan etunimensä. Itselleni nimenvaihdos on aika vieras ajatus, sillä olen aina kokenut olevani Marita riippumatta siitä, pidänkö nimestäni vai en. (Joskus en pidä, mutta useimmiten se on ihan ok.) Jonkinlaista nimiongelmaa olen kokenut sen takia, että Marita vakiintui kutsumanimekseni jo lapsena, vaikka virallisesti se on vasta toinen nimeni. En tiedä, miksi lyhyempi, ensimmäinen nimi jäi pois käytöstä. Nykyään se pompsahtaa esiin lähinnä virallisissa yhteyksissä, esimerkiksi verotiedoissa, terveysasemalla ja sairaalassa. Pitkään koin sen häiritsevänä, sillä olin jotenkin oppinut sitä häpeämään; eiväthän edes vanhempani olleet halunneet sillä minua kutsua, ja kouluaikana vain ystävän mummolla oli sama nimi. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntea, että sehän on ihan hyvä nimi. En silti aio ruveta sitä käyttämään, paitsi ehkä sitten, kun julkaisen jotain salanimellä...

        Nykyään minulla ei ole lempinimiä. Takanapäin käytettävistä haukkumanimistä en tiedä, mutta tuskin niitä näin mukavalla ihmisellä on:) Äiti käytti joskus Mari-nimeä, mutta useammin olin perheen kesken Maeta. Mikä ihana savolainen nimi! ”Maeta, onko sulla paeta?” minulta leikkisästi kyseltiin.

          Kun vuonna 1984 menin naimisiin, oli vaihtoehtoina ottaa miehen sukunimi tai kaksoisnimi. Valitsin kaksoisnimen, mutta käytin sitä vain virallisissa yhteyksissä. Kun uusi sukunimilaki 1986 vihdoin salli oman nimen käyttämisen, vaihdoin takaisin omaan sukunimeen. Aika usein sitä joutui joillekin tahoille perustelemaan, vaikka eihän minun olisi tarvinnut selittää yhtään mitään. Jälkeenpäin voi vain ihmetellä, että Suomessa kesti noinkin pitkään, ennen kuin oman nimen säilyttäminen tuli mahdolliseksi.

       Nimi on ihmiselle niin tärkeä, että sitä voi käyttää jopa vallankäytön välineenä tai statuserojen osoittamiseen. Muistan opiskeluajoilta seminaari-istunnot, jotka kestivät syksystä kevääseen, ja joka ikinen kerta jouduin kertomaan nimeni professorille, joka ei suostunut sitä ”muistamaan”, vaikka muiden opiskelijoiden nimet hän oppi heti kättelyssä eli huonosta nimimuistista ei ollut kyse. Minulle ei koskaan selvinnyt eikä edes kiinnosta tietää, mistä sitten kiikasti, mutta olen itse yrittänyt suhtautua omiin opiskelijoihini ja muihinkin ihmisiin hiukan arvostavammin.

       Nimen tärkeys tulee ilmi myös silloin, kun nimi on väärin. Maritasta tulee helposti Maritta ja joskus jopa Marjatta. Kun ystävä vuodesta toiseen kirjoittaa nimeni väärin, mietin, mitä hän sillä yrittää viestittää. Olen hänelle joskus asiasta huomauttanut, mutta taas oli joulukortissa väärä nimi.  Kirjain sinne tai tänne, mitä väliä sillä on, voisi syystäkin kysyä, mutta kun kyse on nimestä, sillä todella on väliä, ainakin minulle.

          Myös nimettömyys voi herättää ristiriitaisia tunteita. Viime syksynä osallistuin runokurssille, joka kokoontui muistaakseni viisi kertaa ja päättyi runomatineaan. Siellä me kurssilaiset ja ohjaaja luimme kurssin aikana syntyneitä runojamme paikalliselle yleisölle. Ilta oli oikein mukava ja tunnelmallinen, ja heti seuraavana päivänä kerroin siitä yksityiskohtaisesti ystävälleni, joka ei kiinnostuksestaan huolimatta ollut päässyt paikalle. Kun hän kysyi, miten meidät esiteltiin, tajusin, mikä minua oli illassa jäänyt hiukan vaivaamaan: meitä runoilijoita ei esitelty mitenkään. 

 En ollut mukana runokurssin ensimmäisessä kokoontumisessa, missä tästä nimettömyydestä oli ilmeisesti sovittu, mutta olisinko siellä uskaltanut asettua poikkiteloin ja sanoa, että kyllä minä ainakin haluan, että meidät esitellään? Olisiko se ollut pelkästään omahyväistä? Selitin ystävälleni, että meitä ei esitelty ilmeisesti siksi, että pienellä paikkakunnalla kaikki joka tapauksessa tuntevat toisensa. Sehän ei pitänyt paikkansa, sillä minultakin tultiin jälkeenpäin kyselemään, että kuka mahtoi olla se ja se runoilija. Itse asiassa kaikki kuuntelijat eivät edes tienneet, että esitimme omia runojamme, joten monet hengentuotteemme taisivat mennä Eino Leinon ja kumppaneiden piikkiin:) 

Ystäväni ei niellyt selitystä, joten kysyin asiaa suoraan ohjaajalta. Hänen mukaansa nimettömyys on käytäntö näissä matineoissa, ja mehän olemme ennen kaikkea ryhmä. Okei, minä sanoin mutta jäin miettimään, miksi en ollut kurssin aikana kokenut olevani minkään ryhmän jäsen. Ja varsinkaan en koe, että runomme olisivat olleet mitään ryhmätyön tuloksia. Itse arvostan sitä, että esimerkiksi esiintyvän musiikkiryhmän jäsenet jossain vaiheessa esitellään, vaikka kaikki heidät tuntisivat ja vaikka he ovat ryhmä monin verroin vahvemmin kuin meidän väliaikainen runoporukkamme.

         Runokurssin teemat liittyivät nähdyksi tulemiseen, joten siinä mielessä matinean nimettömyys oli itselleni vahva ja tärkeä kokemus: tältä siis tuntuu, kun en tule nähdyksi omana itsenäni vaan vain nimettömän ryhmän nimettömänä muka-jäsenenä. Ihan varmasti ryhmässä oli toisenlaisiakin kokemuksia, ja monille nimettömyys saattoi olla jopa huojentavaa, mikä kertoo vain siitä, miten eri tavalla me suhtaudumme nimiin. 

        

Luulin, että ikkunallani oli pelargonia, mutta se olikin pelargoni. 

        

        

          

        

                     

Jaettu sato, paras sato

Alkukesästä ihailin puutarhamme perukoilla pieniä kirsikkapuita, joissa oli harvinaisen paljon kukkia. Kirsikat ovat jotain ikivanhaa lajiketta, peräisin erään vanhan talon puutarhasta, missä ne kasvavat korkeina puina ja tuottavat runsaasti satoa. Meillä kirsikka ei alkuun viihtynyt kovin hyvin, vaan ränsistyi nopeasti ja tuotti vain vähän satoa, mutta uusia taimia on syntynyt kuitenkin sen verran, että olen saanut kasvatettua niistä muutamia pikkupuita. Vähäinen sato on mennyt suoraan linnuille.

Runsas kukinta tuotti runsaasti raakileita. Ensimmäistä kertaa tuli mieleen, että voisin tehdä hilloa omista kirsikoista. Rastaatkaan eivät olleet niistä kiinnostuneita, sillä herukat maistuivat paremmin. Herukoita ja karviaisia meillä on yli oman tarpeen, joten niistä riittää myös linnuille, ketuille ja peuroille. Kesällä näimme myös sen ihmeen, että koppelo tuli puutarhaan marjojen perässä. Eräänä iltana se söi valkoherukoita ja toisena päivänä oli kirsikkapuussa herkuttelemassa. Silloin päätin, että syököön, minä kyllä pärjään ilman kirsikkahilloakin. Mutta eihän raskas lintu voinut hento-oksaista puuta tyhjentää, joten jäi niitä kirsikoita minullekin niin paljon, että pääsin hilloa keittämään, nams!

Koska meillä ei ole kotieläimiä eikä lähellä muuta asutusta, metsän eläimet uskaltautuvat pihapiiriin, ja se on minusta aika hienoa!

sirkkakarikarisirkka

Neiti Sirkka Kari ja herra Kari Sirkka tapasivat, rakastuivat ja päättivät mennä naimisiin. Sirkka Kari oli aina ajatellut ottavansa miehensä sukunimen, jos joskus naimisiin menee, mutta nyt hän ei ollut enää varma. Tämän avioliiton myötä hänestähän tulisi Sirkka Sirkka. Olisiko sittenkin parempi, jos hänen omasta sukunimestään tulisi perheen yhteinen sukunimi? Herra Kari Sirkka oli avoin kaikille vaihtoehdoille, mutta hetken aprikoituaan hän totesi, ettei halua olla Kari Kari. Kaksoisnimiäkin he miettivät, mutta kun Sirkka ei halunnut olla Sirkka Kari-Sirkka eikä Kari halunnut olla Kari Sirkka-Kari, he päättivät pitää kumpikin oman nimensä.

Sirkka Kari ja Kari Sirkka ostivat sievän pikkutalon Koivukadulta. Muuttotohinoiden keskellä he muistivat, että kadunreunassa olevaan postilaatikkoon on laitettava nimet. Koska tilaa oli vain sukunimille, laatikon ohi kulkenut naapuruston väki sai pian huomata, että taloon olivat muuttaneet KARI ja SIRKKA. Miksi ihmeessä pelkät etunimet ovat näkyvissä, ihmiset miettivät. Kukaan ei tohtinut kysyä asiaa uusilta asukkailta, mutta naapuruston kesken pohdinta kävi vilkkaana. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että kyse oli jostain tietosuojaan liittyvästä uhasta. Pitäisiköhän muidenkin ottaa se tosissaan?

Seuraavalla viikolla postinjakaja ihmetteli, kun Koivukadun varrella ei asunutkaan enää Virtasia, Jokisia, Lahtisia, Purosia ja Järvisiä, vaan Väinöjä, Sylvejä, Ainoja, Leenoja, Helenoita, Iikkoja, Janeja, Kaarinoita ja Mikkoja. Postinjakaja mietti, pitäisikö hänen jättää kaikille vaatimus palauttaa sukunimet laatikoihin. Hetken mietittyään hän antoi asian olla. Pelkät etunimet laatikoissa kertoivat vain Koivukadun kotoisasta yhteisöllisyydestä, eikä hänellä ollut sydäntä mennä sitä Postin ohjeilla rikkomaan. Tietysti välillä tapahtui sekaannuksia, etenkin tuuraajien jakaessa postia. Väinön kirje meni Leenalle, Kaarina sai Mikon paketin, Jani kävi iltalenkillään viemässä Helenalle tämän saaman kortin. Eivät ihmiset olleet moksiskaan, eikä kukaan tehnyt valituksia postiin. Siinähän sitä oli hyvä tilaisuus jutusteluun, kun toimitettiin postia oikeisiin osoitteisiin. Tarjottiin teetä vaivanpalkaksi, löydettiin yhteisiä harrastuksia, tutustuttiin ja tykästyttiin.

Kun muuttokiireet olivat hellittäneet ja koti oli saatu kuntoon, Sirkka Kari ja Kari Sirkka lähtivät iltakävelyn merkeissä tutustumaan lähistöön. Kaunista ja idyllistä, he totesivat tyytyväisinä. Vain yksi asia kummastutti. Miksi postilaatikoissa oli asukkaiden etunimet? Sen täytyy olla jokin paikallinen vitsi, he ensin arvelivat, mutta halu kuulua joukkoon oli niin vahva, että he päättivät noudattaa tapoja. KARI ja SIRKKA sai lähteä, ja tilalle tuli SIRKKA ja KARI.

Sirkka Kari ja Kari Sirkka olivat aktiivisia ja ahkeria ihmisiä, joiden työt kulkivat kotiin asti. Puhelimet pirisivät ja piipittivät aamusta iltaan. Sirkka Karilla oli tapana vastata työkännykkään Kari ja privaattipuhelimeen Sirkka. Samoin Kari Sirkka vastasi tilanteen mukaan välillä Kari ja välillä Sirkka. Joskus he joutuivat vastaamaan toistensa puheluihin:

         – Kari Sirkan puhelimessa Sirkka Kari.

         – Sirkka Karin puhelimessa Kari Sirkka.

Talossa tiskikonetta asentanut putkimies olikin pian ihan sekaisin. Tuhannet sirkat ja karit ja karisirkat ja sirkkakarit surisivat kuin mehiläiset hänen korvissaan, kun hän urakan päätteeksi syöksyi ulos, kiiruhti autolleen ja ajoi pois. Kun hän myöhemmin yritti kirjoittaa käynnistään laskua, hän sai elämänsä ensimmäisen migreenikohtauksen. Tiskikone hyrrää tasaisesti, mutta Sirkka Kari ja Kari Sirkka eivät vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi putkimies ei koskaan lähettänyt laskua.  

Sirkka Kari ja Kari Sirkka ovat kieltämättä työkeskeisiä ihmisiä, mutta kyllä he osaavat myös lomailla. Tälläkin viikolla he ovat Madeiran lämmössä ja pitävät visusti puhelimet suljettuina. Eivät he myöskään jaa matkakuviaan ja -kuulumisiaan somessa, vaan ostavat tavallisia postikortteja ja lähettävät niillä terveiset ystävilleen ja läheisilleen. Sirkka Karin sukulaisille terveisiä lähettävät Sirkka ja Kari, ja Kari Sirkan sukulaiset saavat maisemakortin Karilta ja Sirkalta.

Aina silloin tällöin joku huomauttaa hyväntahtoisesti naureskellen heidän nimistään. Itse he eivät näe niissä mitään erityistä, mutta he noudattavatkin vanhan lorun ohjetta: mitä nimestä, olkoon mikä vaan, kunhan aina kullaksi kutsutaan. 

Matkustelua

Onpa taas tullut kierrettyä maailmaa! En erityisemmin suunnitellut matkakohteita, vaan olen vain tarttunut tilaisuuksiin ja antanut sattumankin johdatella. Parin viime kuukauden aikana olen käynyt muun muassa Lähi-idässä, Albaniassa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Afrikassa, Saksassa. Australiassa ja Alaskassa, ja kaikkialla olen tavannut tosi mielenkiintoisia ihmisiä. Helppoa elämää en ole juuri nähnyt, ja monen tapaamani ihmisen kohtalo on kyllä ollut kohtuuttoman kova.

Alaskassa oli muuten pirusti lunta, pakkanen tunki seinänrakosista sisään ja sitten ruokakin kävi vähiin. Jos ei sitä isoa hirveä olisi kaadettu eivätkä naapurit tarjonneet apuaan, nälkäkuolema olisi tullut ennen kevättä. Afrikan-matkalla iloani pilasi se, että jouduin kuuntelemaan törkeitä ja ylimielisiä kommentteja paikallisista ihmisistä. Aina silloin yritin keskittyä vain karttaan ja maisemien ihailuun. Reissun kokokohta oli se, kun aivan yllättäen tapasin erään ahvenanmaalaisen  merikapteenin ja hänen rouvansa, jotka olin vuosia sitten tavannut matkallani Englannin kanaalissa, missä tuon kapteenin ohjaama laiva haaksirikkoutui. Kuulin jo silloin, että he muuttaisivat Afrikkaan, ja siellä he totta vieköön olivatkin!

Norjassa tapasin nuoren sijaisopettajan. Olin tavannut hänen aiemmillakin reissuilla ja pitänyt kovasti, mutta nyt hän oli kyllä niin ikävä ihminen, että monta kertaa meinasin häipyä kesken matkan. Kestin kuitenkin loppuun saakka aivan kuin olisin halunnut varmistaa, ettei hän tekisi mitään typerää, mutta eipä minulla ollut keinoja puuttua hänen tekemisiinsä ja käytökseensä. Saattaa tosin olla, että hän huomasi paheksuvat katseeni ja sen takia yritti kovasti selittää tekojensa oikeutusta. Hän oli kyllä poikkeus, sillä yleensä kyllä pidän kohtaamistani ihmisistä. Niin viisaita, rohkeita, voimakkaita! Usein vahvistun itsekin seuratessani, miten monet kulkevat pää pystyssä ja ihmisyyttään kadottamatta koettelemustensa läpi.

Viime aikoina olen matkoillani joutunut sodan melskeisiin muun muassa Lähi-idässä, Albaniassa, Saksassa ja Kosovossa. En minä tieten tahtoen sota-alueille matkusta. Joskus olen jopa torjunut tarjotun matkalipun, jos se olisi vienyt konfliktien keskelle. Aina ei kuitenkaan matkaan lähtiessään tiedä, minne joutuu, ja silloin olisi raukkamaista kääntyä kesken kaiken takaisin, jos muu matkaseurue kulkee kohti maanpäällistä helvettiä. Enhän minä siellä ketään voi auttaa, mutta toki myötätunto kasvaa ja ymmärrys maailmasta ja ihmisestä lisääntyy. Sen verran minulla kuitenkin on itsesuojeluvaistoa, että yritän ihan vain yöunia varjellakseni pysytellä poissa pahimmista paikoista.  

Välillä on muutenkin hyvä ottaa kevyemmin, pysytellä kotimaassa ja rupatella kiinnostavien ihmisten kanssa. Tykkään itse pohdiskella kaikkea mahdollista, joten arvostan keskusteluja, jotka avaavat asioihin uusia näkökulmia. Kaikesta ei aina tarvitse olla samaa mieltä, tärkeämpää on kuunnella toista ja yrittää löytää erottavien tekijöiden sijaan kaikki se, mikä meitä yhdistää. Mutta vaikka olen matkoillani nähnyt yhtä sun toista, en kuitenkaan ole menettänyt uskoani ihmiseen. Päinvastoin! Mitä meillä muka muuta on kuin toisemme?

Seuraavaksi aion tehdä pienen matkan ihan täällä koto-Suomessa. Hyllyssäni on näet matkaliput Pohjanmaalle, selluloosalta lemahtavaan satamakaupunkiin. Olen aika innoissani, sillä Pohjanmaalla on aina ollut tosi kiinnostavaa käydä.

Lisätietoja viime kuukausien matkakohteistani ja -kumppaneistani löytyy täältä: 

Rafael ja Jörn Donner, Ennen kuin olet poissa. Kirjeitä pojalta isälle, isältä pojalle.  

Antti Hurskainen, Välinpitämättömyys.

Liane Moriarty, Hyvä aviomies.

Karl-Ove Knausgård, Poissa päiväjärjestyksestä.

Moshin Hamid, Exit West

Pajtim Statovci, Tiranan sydän.

Irja Sievinen, Kalle, Adolf ja minä. Autolla halki Afrikan.

Alice Munro, Kerjäläistyttö

Hildegard Knef, Lahjahepo.

Kosola, Susinukke, Varisto: tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana

Lars Sund, Kolme sisarta ja yksi kertoja: nelinäytöksinen romaani

Lars Sund, Missä musiikki alkoi

Päivi Alasalmi, Koirapäinen pyöveli

Nir Baram, Hyviä ihmisiä

Ivey, Eowyn, Lumilapsi

Matkalippuja ympäristöystävällisille reissuille.

Kirjoittajan elämää

- Eipä ole sinuakaan näkynyt, tuttava totesi, kun pitkästä aikaa törmäsimme. (Blogini lukijat voisivat sanoa samaa.) Vastaan, että olen silti ollut koko ajan olemassa ja kokenut yhtä sun toista, vaikka en ole asioistani turuilla ja toreilla kertonut. 

- Vieläkö sinä kirjoitat? tuttava kohta jatkoi. 

Jos kirjoittaminen tarkoittaa uuden näytelmätekstin naputtelua, en ole kirjoittanut lähes vuoteen. Jos kirjoittaminen tarkoittaa edes näytelmän määrätietoista suunittelua, en ole tehnyt sitäkään. Viimeisin näytelmäni, Tyranni, valmistui reilu vuosi sitten, ja seuraavaan minulla oli jo idea valmiina. Ehdin kirjoittaa näytelmän alkua useamman kohtauksen verran, kunnes myönsin itselleni, ettei se ollut sitä, mitä tavoittelin. Sitten oltiinkin jo keväässä ja kesässä, ja minulla oli mielenkiintoisempaa tekemistä kuin rakentaa kohtauksia henkilöille, joista en edes pitänyt. Henkilöiden rakastaminen on ehdoton edellytys hyvän tarinan luomiselle, joten oli silkkaa viisautta deletoida käsikirjoitus ja keskittyä puutarhatöihin, ystävien tapaamiseen, metsissä kulkemiseen, kesään! Kun muistelen viime vuotta,  mieleen nouseekin ensimmäisenä huippuhieno kesä, ihanat kohtaamiset ihmisten kanssa, marjametsät ja ne hellepäivät, jotka eivät olleetkaan kauheita, vaikka en ole koskaan kuumasta säästä tykännyt. 

Syksyllä ja loppuvuodesta elämään ilmantui sitten uudet kommervenkit, jotka estivät kirjoittamiseen keskittymisen. En kuitenkaan ole kokenut kirjoittamattomuuden tuskaa tai huonoa omaatuntoa, vaan olen ollut hyvin levollisin mielin. Tämä tauko on ollut tärkeä, ja nyt alan olla valmis kirjoittamaan "oikeasti" enkä vain pyörittelemään ideoita. Niitähän pääni tuottaa enemmän kuin tarvitsen tai ikinä pystyisin näytelmiksi jalostamaan. Itse asiassa ideoita syntyy niin paljon, että suhtaudun niihin turhankin huolettomasti enkä läheskään kaikkia kirjaa muistiin. Muistikirjoihinkin on viime aikoina kertynyt enemmän piirustuksia kuin tekstiä.

Piirroksissa on toistunut sama aihe, jonka syntyä en osaa selittää: paksuihin vaatteisiin kerrospukeutunut nainen. Jos kuvassa on muita ihmisiä, he ovat pienissä porukoissa taustalla. Olen ajatellut, että kuvat kertovat ikuisesta ulkopuolisuuden tunteestani tässä ihmisten maailmassa, mutta siinähän on selvästi näytelmäkirjailija, joka etsii näytelmänsä henkilöitä. Tapahtumapaikkakin tuntuu olevan vielä hakusassa.

Eikö täällä autiomaassa todellakaan ole ketään? kirjailija ihmettelee.

Ei ristinsielua missään.

Tuolla on pari tyyppiä, mutta  niiden jutut ei nyt kiinnosta.

Mutta mitäs tuolla tapahtuu? Ja keitä on nuo kaikki tyypit on? Nyt alkoi kiinnostaa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tomaatteja, tomaatteja, joka puolella tomaatteja!

Keväällä puutarhaharrastajat kasvattivat ikkunalaudoillaan taimia jos jonkinmoisia ja jakoivat niistä ihastuttavia kuvia somessa. Katselin kuvia, mutta innostus ei tarttunut. Olen kyllä taimikasvatusta aiemmin harrastanut, mutta luopunut siitä ainakin toistaiseksi. Tietysti olisi ihanaa alkaa jo maaliskuussa tiputella siemeniä multaan, mutta meillä ei ole edes ikkunalautoja taimipurkeille eikä muutenkaan liikaa tilaa, joten viime vuosina olen ostanut valmiina taimina ne vähät, mitä ei voi suoraan maahan siemenistä kylvää. Kasvihuoneeseen olen ostanut tomaatin ja kasvihuonekurkun taimia ja kompostin päälle yhden kurpitsan. Viime vuonna tomaatteihin iski rutto, joten tänä vuonna ostin vain kolme tomaatintainta ja istutin ne kasvihuoneen ulkopuolelle, eteläseinustalle. En haluaisi vetää hätäisiä johtopäätöksiä kasvihuoneviljelijän taidoistani, mutta pakko todeta, että niistä kolmesta ulkona kasvaneesta tomaatista tulee enemmän satoa kuin aiempina kesinä kasvihuoneen 6-8 taimesta.

Eikä siinä vielä kaikki!

Heinäkuun alkupuolella valpas kesävieraamme Hanna ihmetteli ulkona papupenkistä nousevia, parinkymmenen sentin mittaisia tomaatintaimia. En ollut niitä siihen kylvänyt enkä istuttanut, mutta siinä ne kuitenkin kasvoivat. Sitten huomasin niitä avomaankurkkupenkissä ja jopa pihakukkaruukuissa. Joitain revin pois, monia jätin ajatellen, että mahtuuhan ne siinä koristeena olemaan. Ei tullut mieleenkään, että niistä ehtisi satoa tulla, mutta noin kuukauden kuluttua niissä oli jo raakileita, ja nyt vain odottelen pyytämättä ja yllättäen tulleiden tomaattien kypsymistä. Luultavasti olen heittänyt vanhentuneiksi olettamani tomaatinsiemenet puutarhakompostiin, mistä  ne sitten ovat mullan mukana päätyneet pitkin pihaa ja kasvimaita. Tavallisena kesänä ne tuskin olisivat satoa ehtineet tehdä, mutta hellekesä on vauhdittanut kasvua. Lämmin sää selittänee ainakin osin myös sen, että taivasalla kasvaneet tomaatin menestyivät tänä kesänä niin hyvin.

Muutenkin voin kotitarveviljelijänä olla tyytyväinen kuluneeseen kesään. Pientä vastoinkäymistä oli lehtikaalin ja lantun kanssa, kun otin harson liian aikaisin pois ja ötökät iskivät. Niitin lehtikaalit viikatteella enkä odottanut enää satoa, mutta nyt niissä kasvaa uusia, terveitä lehtiä. Punajuuri, pavut, sipulit, palsternakka, peruna, porkkana ja kurkut ym. kasvoivat kuivasta kesästä huolimatta hyvin.

En tiedä, mihin oikein vertaan, kun aina sanon, että minulla on vain pieni kasvimaa. Ehkä on parempi sanoa, että se on just sopivan kokoinen: sen hoitaminen tuottaa pelkkää iloa ja sen sadon jaksaa syödä. 

Yllätystomaatti avomaankurkkupenkissä.

Mustikkavuosikatsaus

Alkuun näytti siltä, että mustikkasato jää tosi pieneksi, sillä monet vanhat paikat olivat tyhjiä. Kiertelin metsiä ennakkoon jonkin verran, mutta vain yhdessä pienessä metsikössä näytti olevan marjaa. Ostajiakin olisi ollut heti kauden alussa, mutta kehotin kyselemään muualta, sillä minulta ei liikenisi myyntiin, hyvä jos edes itselleni löydän riittävästi. Sitten alkoivat helteet. Kun niistä ei näyttänyt tulevan loppua, tajusin, että metsään on mentävä mutta käytettävä hyväksi päivän viileämmät hetket. Niinpä heräsin aamulla viideltä, lähdin sangon ja vesipullon kanssa metsään, keräsin muutaman tunnin ja palasin vaatteet hiestä märkinä kotiin. Sangollisen keräämisessä meni pahimmillaan neljä tuntia. Hitaus johtui osittain marjojen vähyydestä, osittain kuumuudesta, joka pakotti verkkaiseen liikkumiseen. Sitten tuli harvinainen sadepäivä. Sen virkistämänä lähdin metsään ilman sankoa ihan muuten marjapaikkoja etsimään, ja löysinkin sellaisen, mistä riitti mustikoita sekä itselleni että muutamille ostajille. Sen jälkeen menivät myös monet illat marjastuksen merkeissä. Keräsin myös juolukoita omaan käyttöön. Niitä en ole koskaan myynyt, koska kerään ne aina käsin ja myyntihinta olisi siksi hirmuinen.

Mustikkametsässä tulee aika ajoin vastaan niin hyviä mättäitä, että se panee huokaisemaan ilosta. Miten yltäkylläinen on maailma! Samalla iskee myös jonkinlainen ujous, nöyryys tai mikä liekään, joka estää käymästä oitis mättään kimppuun. Ei, ensin on kerättävä mättään ympärillä harvakseltaan kasvavat marjat ikään kuin osoituksena siitä, ettei marjastaja ole ahne, vaan arvostaa myös sitä pientä mustikkaa, joka yksinään roikkuu varvussaan. Vasta kun nämä kaikki on kerätty, on aika poimia talteen mättään runsas sato. Joskus taas käy niin, että lähtee vaikkapa hakemaan sankoa ja joutuu jättämään hyvät marjamättäät kesken. Kun sitten muutaman minuutin päästä palaa täsmälleen samaan paikkaan mutta hiukan eri suunnasta, marjoja ei näykään. Piiloonko ne kipittivät? Ei, vaan ne näkyvät tietystä suunnasta paremmin.

Keski-Suomenkin korkeuksilla alkaa mustikkakausi olla ohi. Poikkeuksellisen makeat marjat ovat alkaneet menettää makuaan ja muuttua vetisemmiksi. Vielä niitä voi aamupuuroon tai piirakkaan käydä keräämässä, mutta ei enää säilöttäväksi.

Nyt joku luulee, että onpa helppoa, kun voi vain mennä metsään ja tulla täysien sankojen kanssa kotiin. Voin vakuuttaa, että jos yleensäkin näen marjojen eteen aika paljon vaivaa, niin tänä vuonna tavallistakin enemmän. Vaikka keräsin vain aamuin illoin, hikistä oli. Juolukkasuolla sain kerralla viisi ampiaisenpistoa. Ja vaikka asun metsän keskellä, mustikkamaat eivät ole ihan nurkalla, vaan välillä hankalienkin matkojen takana. Toisaalta marjastus on itselleni sellainen intohimo (tai addiktio, niin kuin mieheni naureskellen sanoo), että vaivannäkö kuuluu asiaan ja on jopa osa sitä suunnatonta iloa, mitä marjastus minulle tuottaa. On myös hyvä, etten kauden alussa tiennyt, missä kaikkialla marjoja oli. Juuri kun kuvittelin, että marjat loppuivat, huomasin aina uusia houkuttelevia marikoita ja sain syyn palata metsään taas seuraavana aamuna. Tuntui kuin metsä olisi pitänyt minua otteessaan ja sanonut, että kerää ensin tästä sankosi täyteen, niin sitten minä näytän sinulle seuraavat mättäät. Mitäpä siinä muuta voi kuin kerätä ja kiittää.

Juolukkasuo.

Käykää pöytään!

Noudatin kyläpaikassa emännän kutsua ja istuuduin ruokapöydän ääreen. Katselin kauniisti aseteltuja runsaita antimia ja ihastelin ääneen. Nälkä heräsi, kun suolaiset, mausteiset ja makeat tuoksut leijailivat ilmassa. Pian tunsin kuitenkin oloni hiukan oudoksi istuessani siinä yksin, sillä emäntä ja muut vieraat pyörivät ja hyörivät pöydän ympärillä.  Eivätkö he osaa valita istumapaikkaansa, minä ajattelin, kunnes tajusin. Eivät he etsineet paikkaansa, vaan kokeilivat sopivia kuvakulmia valokuvatessaan tarjolla olevia ruokia. Tuntui kuin olisin tehnyt etikettivirheen. Olin kuin se Hollywood-komedian nuori mies, joka tapaa tulevat appivanhempansa ensimmäistä kertaa yhteisellä päivällisellä ja yrittää antaa hyvän kuvan itsestään. Juuri kun tarttuu salattikulhoon, hän tajuaa muiden mulkoilusta, että tässä perheessä ateriaa edeltää yhteinen ruokarukous. Nolona hän sitten irrottaa kätensä kulhosta ja painaa päänsä. Mutta siinä missä ennen painettiin päätä alas ja lähetettiin rukous kohti taivaita, nykyisin painetaan katse kohti puhelimen ruutua ja kohta on pizzan kuva jossain pilvessä. Minä en kyläpaikassa ollut ehtinyt kulhoon tarttua, joten riitti, että nojauduin taaksepäin ja yritin antaa kuvaajille tilaa tallentaa pöydän antimet.

Ruokien kuvaaminen on hyvin yleistä, ja aina mukana oleva puhelin tekee mahdolliseksi jakaa ateriahetken vaikka koko maailman kanssa. Toivottavasti runsas kuvaaminen ilmentää myös ruuan arvostamista. Kun ravinnosta on ollut puutetta tai sen hankkiminen on ollut vaivalloista, jokainen ateria on varmasti synnyttänyt iloa ja kiitollisuutta. Myös yltäkylläisyydesssä elävillä on syytä olla kiitollisia jokaisesta ateriasta, sillä ovathan kaikki edelleen yhtä riippuvaisia ravinnosta kuin kivikauden ihmiset. 

Hyviin tapoihin kuuluu kiittää ruuasta aterian jälkeen, ja usein etenkin vierailta odotetaan kiitoksia ja kehuja myös ruokailun aikana. Kristilliseen perinteeseen sen sijaan on kuulunut siunata ruoka ennen ateriaa. Ainakin minun sukupolveni muistaa koulun ruokarukouksen, jossa pyydettiin Jeesusta siunaamaan ruoka. En muista, miten minä sen siunaamisen silloin käsitin. Kaiketi koin sen liittyvän siihen, mitä olin jo kotona oppinut: ruoka on arvokasta ja pyhää. Kristityille siunaaminen tarkoittaa kuulemma Jumalan läsnäoloa ja huolenpitoa tässä maailmassa eli jos tulkitsen oikein, siunaamalla kiitetään ja samalla pyydetään, että ruokaa riittäisi jatkossakin. Vaikka olen uskonnoton, siunaamisen ajatus ei tunnu lainkaan vieraalta. Itselleni se tarkoittaa kiitollisuutta, hyvän toivomista ja hyvään uskomista. 

Vaikka en siis itse ruokien kuvaamista harrasta, en koe sitä mitenkään häiritsevänä, enemmänkin mielenkiintoisena ilmiönä. Ehkä ateriansa kuvaavat jatkavat (tiedostamattaan?) siunaamisen perinnettä. Sen sijaan minua häiritsee, jos joku alkaa pilata pyhää ruokahetkeä saarnaamalla siitä, mikä on terveellistä/epäterveellistä, mitä saa/ei saa/pitää syödä. Sellaiset puheet voin onneksi kuitata sanomalla, että kiitetty olkoon ruokamme.

Ruoan kuvaamista Wumon eli M. Wulffin ja A. Morgenthalerin tapaan/HS 22.5.2018

        

Näätä, kettu ja rusakko

Kalenterin mukaan on kevät ja siltä se tuntuukin, vaikka lunta on vielä paljon, paljon, paljon.

Aurinko toki sulattaa sitä tehokkaasti, mutta ihan välleen ei meidän patiolle kanneta pöytää ja tuolia eikä laiteta kesäkukkia.

Jokohan tuossa voisi juhannuksena kahvit juoda?

Kevään etenemisen lisäksi olemme viime päivinä saaneet seurata eläimellistä menoa pihalla. Koska meillä ei ole koiraa eikä muitakaan kotieläimiä, metsän eläimet uskaltavat tulla hyvinkin lähelle. Viikko sitten pihaan juoksi näätä puoli yhdeksän aikaan aamulla. Käsittääkseni näätä saalistaa vain öisin, mutta ehkä se oli jäänyt nälkäiseksi, koska oli liikkeellä niin valoisaan aikaan. Koivun oksaan ripustettu talimakkara näyttikin kovasti kiinnostavan, mutta siihen se ei ylettynyt. Seuraavana iltana näätä juoksenteli hämärän aikaan puutarhassa sinne tänne, kunnes pian hävisi metsään.

Eläimellinen meno jatkui pari päivää sitten illalla, kun huomasin puutarhassa ketun ja seurasin sen menoa ikkunasta. Äkkiä kettu pysähtyi ja valpastui, katse oli suunnattuna lintujen ruokintapaikalle. Samassa sieltä pinkaisi rusakko juoksuun, mutta juoksuun lähti myös kettu. En tiedä, pelastiko rusakko henkensä vai saiko kettu illallisen, mutta tuollaisen tapahtuman todistaminen oli kyllä aika huikeaa.

Muuta mainittavaa täällä ei sitten olekaan tapahtunut:)  

Uuden kynnyksellä

Otsikko on ehkä turhan dramaattinen; ei tässä mitään erityistä uutta ole suunnitelmissa, mutta toki vuodenvaihde aina tuntuu siltä kuin sulkisi yhden oven ja avaisi uuden. Menneestä vuodesta saan olla hyvin kiitollinen. Erityisen iloinen olen siitä, että niin moni ystävä löysi tiensä tänne metsän keskelle. Yhdessä on saunottu ja istuttu iltaa nuotiolla, kävelty metsässä ja kerätty karpaloita, syöty hyvin ja juteltu kaikesta mahdollisesta, naurettu ja joskus vähän itkettykin.

Työasioissakaan ei ollut moittimista. Näytelmäni Yksi kana ja kolme ateriaa sai kantaesityksensä Lavialla ja sitä esitettiin myös Kuusankoskella. Komedia Hepsankeikka ja hunsvotti pääsi näyttämölle Evijärvellä. Pitkien matkojen takia en käynyt esityksiä katsomassa, mutta onneksi moni muu kävi. Sain myös viimeisteltyä uuden näytelmän. Tyranni on komedia vallanhimoisesta ja turhamaisesta presidentistä, jolle on tarjolla keino hallita ikuisesti, mutta nuukuus väärässä paikassa johtaa yllättävään tulokseen. (Joskus on neuvottu, että näytelmän sisältö pitää kyetä ilmaisemaan yhdellä virkkeellä, ja sitä tuossa edellä yritin, heh!) Tyranni ei mielestäni ole ns. kesäteatterinäytelmä, mutta onhan kesäteattereita toki monenlaisia, joten kyllä sitä minun puolestani voisi esittää missä vain.  

Kuusikaupan kuviot menivät uusiksi, sillä monivuotinen myyntipaikkani Ritun puutarhalla Muuramessa ei ollut enää käytettävissä. Tai olisihan se ollut, mutta kun puutarhalla ei ollut enää joulukukkakauppaa, en katsonut järkeväksi mennä sinne kuusiakaan myymään. Olin jo aikeissa pitää välivuoden, sillä myyntikokoisia kuusia ei ollut kovin paljon. Loppusyksystä päätin kuitenkin tehdä Muurameen parin päivän myyntireissun. Tuli näet mieleen, että kun olen 12 vuodessa saanut hyvän asiakaskunnan, ei paljon kannata välivuosia pitää. Pienen hakemisen jälkeen sopiva myyntipaikka löytyi keskeltä Muuramen kylää. Hyvin sinne entiset asiakkaat löysivät, ja myyntitavoitteeni täyttyi, vaikka nuo kaksi päivää olivat täynnä yllättäviä ja vähän surkuhupaisiakin vastoinkäymisiä. Niistäkin selvittiin, sillä siinä missä ongelma, siinä ratkaisu! Muutamia kuusia jäi juhannuskokkoon, mutta niin vähän kuitenkin, ettei niiden takia olisi kannattanut pidempiaikaista myyntipaikkaa hankkia. Keväällä on tarkoitus taas istuttaa uusia kuusentaimia, mikä tarkoittaa, että seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi on tekemistä tiedossa, jos voimia riittää.

Viime syksynä panin toimeksi erään haaveeni kanssa: aloin opiskella italiaa ja espanjaa. Minulla ei ole mitään aikomuksia matkustaa lähiaikoina Italiaan tai Espanjaan, vaan uuden opiskelu on muuten vain tärkeää ja iloa tuottavaa. Italian kurssi loppui osaltani harmittavan lyhyeen, ja tällä hetkellä opiskelen itsenäisesti, kiitos netin, joka on täynnä hyvää oppimateriaalia. Espanjaa opiskelen hyvän opettajan johdolla iloisen rennossa ilmapiirissä Leivonmäellä Puulan seutuopiston ryhmässä. Haastetta kuitenkin riittää jo siinäkin, että italiassa ja espanjassa on niin paljon samankaltaisuutta, että välillä tahtovat sanat mennä sekaisin. Mutta kaiken kaikkiaan on ihanaa opiskella uusia asioita.

Alkanut vuosi käynnistyi hyvin, sillä saimme vieraaksi kaksi nuorta ystävää, joista H on suomalainen, B itävaltalainen. Heille tämä syrjäinen, melko vaatimaton kotimme on lähestulkoon paratiisi. Pelkästään Linnunradan näkeminen oli B:lle elämys, mutta erityisen mahtavaa oli, kun hän eräänä päivänä huomasi hirven pihapiirin tuntumassa. Seurasimme sitten haltioituneina ikkunasta, miten hirvi popsi kaikessa rauhassa pajuja. Olin tosi iloinen vieraiden puolesta, sillä edes täällä metsän keskellä ei ole ihan tavallista nähdä hirviä niin lähellä. Ensimmäisenä iltana minä lämmitin saunan, seuraavana iltana H ja B lämmittivät sen yhdessä, ja sen jälkeen B olikin täydellinen saunarenkimme.

Vieraiden lähdettyä ja erohaikeuden kaikottua olen ollut hyvin virkeä ja inspiroitunut, sillä sitä se hyvä seura tekee. Nyt on työn alla uusi näytelmä. Sen idea on muhinut päässäni jo viime syksystä, ja yritin sitä jo jossain vaiheessa kirjoittaakin, mutta tulos oli liian lattea. Nyt olen mielestäni saanut siihen lisää ”kierroksia”, joten nyt on hyvä aika aloittaa kirjoittaminen. 

Kirjoittamista, opiskelua, käsitöitä. 

Tuntematon sotilas

Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas on saanut hirmuisesti katsojia, jo yli 800 000 tähän mennessä. Kävin itsekin sen itsenäisyyspäivän aattona katsomassa, mutta hiukan kyllä petyin. Sinänsä elokuvassa ei varmaan ole mitään vikaa, mutta se ei vain minua puhutellut. En yleensäkään pidä sotaelokuvista, ja tälläkin kertaa toisiaan seuraavien taisteluiden katsominen oli hiukan tylsää. Kun tunti ja 40 minuuttia oli kulunut ja alkoi pieni väliaika, minusta tuntui kuin olisin jo koko kolmetuntisen elokuvan katsonut. Onneksi valkokankaalla näkyi edes kauniita metsiä ja hyviä näyttelijäsuorituksia.

Kotimatkalla mietin pitkään Eero Ahon upeasti esittämää Rokan Anttia, tuota niin kovasti ihailtua sankaria, joka itsevarmana ja uhoavanakin saapuu rintamalle ja venyy huikeisiin suorituksiin kylmäverisenä tappajana. Toisaalta hän on rakastava aviomies ja isä. Tämä ristiriitaisuus johtaa lopulta siihen, että sota murtaa Rokan mielen. Kun Rokka pääsee sodasta lomalle, tytär juoksee pihalla häntä vastaan. Sen sijaan tytär istuu hiljaa paikoillaan, kun isä palaa kotiin sodan päätyttyä. Ehkä tytär lapsen herkkyydellä huomaa, että kotiin palannut isä ei ole se sama mies, joka sotaan lähti. Ja kyllähän Rokan kasvoilta näkyy, miten pahaa jälkeä sota ihmismieleen tekee.

Pää kylmänä jouluostoksilla

Jo jonkin aikaa on ollut merkkejä siitä, että ihmiset olisivat vihdoin havahtuneet tavarapaljouteen ja pyrkineet pääsemään eroon turhasta roinasta. Ei kuitenkaan riitä, että saa kodin raivattua. On myös pidettävä huolta siitä, etteivät tyhjentyneet tilat ala taas täyttyä kaikella tarpeettomalla. Siinä sitä onkin tekemistä, kun kaupat tekevät kaikkensa saadakseen ihmiset ostamaan ihan mitä tahansa. Jyväskylässä avattiin äskettäin uusi kauppakeskus Seppä, jonka mainoslehtinen tupsahti meillekin postin mukana. En tiedä, pitäisikö itkeä luonnonvarojen tuhlauksen takia vai nauraa noin huvalttoman älyttömille ideoille. Pikaisella selauksella löysin näet heti kolme tuotetta, joita kukaan ei tarvitse: 

Turhaa rahanmenoa! Parempi on antaa lapsen ensin leikkiä voilla ja sitten kulkea ympäri huushollia, kunnes rasvaiset kädenjäljet koristavat ikuisesti sohvaa, tapettia ja äidin uutta mekkoa.

Jestas! Eikö niitä nameja voisi piilottaa sohvan rakosiin ja hikisiin kenkiin?

Hupsu ei ole kurkistuslaatikko, vaan ihminen, joka maksaa 8,99 pienestä pahvilaatikosta voidakseen facebookissa jakaa kuvan kissastaan, joka kurkistaa reiästä ja näyttää astroautilta tai leijonalta. 

En ole tuota Sepän lehtistä enempää perehtynyt tämän vuoden joulumainoksiin, mutta tuonkin perusteella toivon, että ihmiset pitäisivät pään kylmänä jouluostoksilla. Varsinkin jos tarjolla on tuote, jota kukaan ei olisi osannut edes kaivata, se ei varmaan ole kovin tarpeellinen.

Kuka vei sipulit?

Ensin panin merkille minikokoisen kuunliljan kolme uutta tainta, jotka olin edellispäivänä istuttanut mutta jotka nyt törröttivät maassa juuret paljaina. Ehdin jo ihmetellä, että noinko olin itse istutuskuopan tehtyäni unohtanut taimet sen vierelle. Jäljistä kuitenkin huomasin, että joku eläin oli taimet nostanut. Onneksi oli sentään jättänyt ne syömättä. Istutin taimet uudelleen samaan paikkaan. Seuraavaksi huomasin ruskeita sipulinkuoria siinä, mihin olin istuttanut ison pussillisen tulppaanin sipuleita. (Tulppaaneja ei koskaan voi olla liikaa!)  Taas aloin miss Marplena tutkia asiaa tarkemmin ja huomasin, että joku oli kaivanut maahan kätkettyjä sipuleita ja ilmeisesti pistellyt ne poskeensa.

Seuraavana päivänä kuunlinjat oli taas revitty ylös maasta! En antanut periksi, vaan istutin ne uudelleen ja laitoin taimien ympärille tiiliä. Se auttoi ja sen jälkeen taimet ovat saaneet olla rauhassa. Tulppaanien suhteen nostin ensin kädet pystyyn, mutta lopulta ostin Kangasniemen Hankkijalta uudet sipulit, jotka onnekseni olivat jo puoleen hintaan. Nyt täytyy vain suojata myös tulppaanipenkki niin, että saamme ensi keväänä nauttia  kukista.

Koska mikään myyrä ei moisiin puutarhatekoihin kykenisi, arvelen syylliseksi supikoiria. Niitähän täällä riittää. Eräänä syksynä ne tulivat illansuussa syömään maahan pudonneita omenia, mutta tänä vuonna omenat ovat saaneet olla rauhassa.

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta syksyinen piha on iso ilo.

Suuren unkarinsyreenin lokakuun kukka!

Pihalla ja puutarhassa

Pihakoivun juureen on mänty tullut ihan oma-aloitteisesti.

Kun vuosikymmeniä sitten muutin tähän taloon, pihapiirin ympärillä oli entistä laidunmaata, johon oli pari vuotta aiemmin istutettu mäntyä ja kuusta. Pihassa oli suuria koivuja, pihlaja, syreeni, juhannusruusuja ja joitakin perennoja. Talon takana oli marjapensaita ja omenapuita. Paikka oli kaunis, mutta hallanarka ja jotenkin liian avoin. Heti ensimmäisenä kesänä perustin kasvimaan, sillä maallemuuttoni keskeisiä syitä oli saada sormet multaan. Alkuvuosina kasvimaani olivat suuria, muu piha ja puutarha vähän hunningolla. Paikan autiutta yritin hoitaa istuttamalla pensaita, lähinnä erilaisia angervoja.

         Kolmessakymmenessä vuodessa taimikko on kasvanut harvennuskypsäksi metsäksi, joka ympäröi pihaa kolmelta puolelta. Länsipuolella on avoimempi peltomaisema, ja sellaisena se saa pysyäkin. Paikan ilmasto on metsän myötä muuttunut niin, että halla ei enää ole ongelma. Kun metsä on nyt noin lähellä, haluan pihaan tilaa ja avoimuutta. Olenkin hävittänyt istuttamiani pihlaja- ja rusopajuangervoja, jotka olivat jo alkaneet levitä turhan innokkaasti. Omenapuut olisin mielelläni pitänyt, mutta 80-luvun pakkastalvina niistä selvisi vain kaksi. Pari uutta on  nyt kasvamassa niiden lisäksi.

         Marjapensaita on paljon, koska olen säilyttänyt talon vanhat pensaat ja hankkinut myös uusia. Rakastan marjoja, joten olen istuttanut myös marja-aroniaa ja marjatuomipihlajaa.  Jälkimmäiset aion kyllä hävittää, sillä marjat eivät ole kummoisia ja olenpa kuullut sellaistakin, että marjatuomipihlajasta voi tulla luontoon vieraslajiriesa, kun linnut levittävät siemeniä.

         Tyrnin kanssa on ollut epäonnea. Sekä taimitarhalta ostetut että ystävältä saadut taimet ovat kuolleet ensimmäisenä talvena. Yksi tyttötaimi kyllä sinnittelee, joten vielä taidan yrittää ja hommata sille sulhasen. Vadelmaa pidetään hankalana kasvattaa, koska sitä pitää tukea ja leikata ja ties mitä. Itse ratkaisin asian hiukan vahingossa, kun siirsin muutamia puutarhavadelman taimia pellonreunaan pariin aurinkoiseen paikkaan ja unohdin sinne. Muutaman vuoden päästä löytyi suuria vadelmakasvustoja, joista saa satoa niin paljon kuin viitsii kerätä. En ole hoitanut vadelmia mitenkään. Siellä ne kukoistavat ja leviävät muhevassa peltomullassa luonnonvadelmien tapaan mutta edelleen suurimarjaisina. Kerään kyllä vadelmia myös metsästä, missä kulkiessani panen aina merkille vadelmapaikat, sillä niitähän syntyy ja katoaa sen mukaan, miten metsä muuttuu.

         Kasvimaaltani saadaan tänä kesänä perunaa, sipulia, palsternakkaa, kyssäkaalia, maa-artisokkaa, lanttua, porkkanaa, punajuurta, leikkopapua, ruusu- ja lehtikaalia, salaattia, tilliä, persiljaa ja kesäkurpitsaa. Kasvihuoneessa on tomaattia ja kasvihuonekurkkua. Avomaankurkun sato lasketaan hyvin vuosina kymmenissä kiloissa, tänä vuonna saatiin vain muutama kurkku. Kurpitsaa kasvatan ihan vain kasvattamisen ilosta. Lajirunsaus ei tarkoita suurta kasvimaata, vaan kasvimaa on kooltaan huomattavasti pienentynyt siitä, mitä se on ollut joskus aiemmin, sillä isompaa en ehdi/jaksa/viitsi hoitaa. Nytkin tuntuu, että saisin kesällä kaiken aikani kulumaan puutarhassa, mutta muutkin työt pitäisi ehtiä tekemään. Lisäksi talon alla olevassa kellarissa juurekset eivät säily kovin hyvin, joten kasvimaan sato syödään syksyllä ja talvella olla kauppojen varassa.

         Pihan avartaminen on tuonut lisää leikattavaa nurmikkoa. Jos minulla olisi vain pieni kaupunkipiha, se olisi viidakko, mutta täällä metsän keskellä haluan paljon avointa tilaa. Pyrin leikkaamaan nurmikon kerran viikossa, mutta en ole siinäkään ehdoton. Reipas suurpiirteisyys pitää puutarhaharrastuksen terveellä pohjalla. Aiemmin pähkäilin, miten piha ja metsä pitäisi erottaa toisistaan. Nyt ajattelen, että mitään sen kummempaa rajausta ei tarvita, vaan piha vain vaihtuu metsäksi niin, että puutarhan perillä metsä on yhden askeleen päässä.

         Joskus halusin pihapiiriin lammikon, sillä lähistöllä ei ole järveä. Kun kaivinkonemies tuli muissa hommissa tänne, pyysin tekemään lammikon. Sen jälkeen seurattiin muutamia vuosia, miten lampi täyttyi keväällä mutta kuivui juhannukseen mennessä. Kun kaivinkone seuraavan kerran tuli tännepäin, täytätin montun.

         Joku päivä sitten tuttavani vakuutti, että kun hän lähivuosina muuttaa uuteen taloon, siellä ei tule olemaan pihalla mitään hoidettavaa, sillä hän on oman osuutensa puutarhatöistä tehnyt. Minusta tuntuu, että minulla into ja ilo puutarhasta vain kasvaa.       

        

                     

Läpikulkemattomasta pajuryteiköstä raivasin tämmösen paikan. 

Kasvihuone vanhoista ikkunoista. Oikealla näkyy pihasauna.

Seppo-serkun pihasta saatu  koiranheisi kukoistaa.

Hyvästä pihasta löytyy valoa ja varjoa.

Dramaturgi

Elettiin 90-luvun alkupuolta. Olin jo kirjoittanut ensimmäiset näytelmäni paikallisille teatteriryhmille ja innostunut siitä niin, että aloin etsiä lisäoppia. Sanomalehti-ilmoituksesta huomasin, että Mikkelissä olisi Nuoriso-opistossa tarjolla käsikirjoittamisen opetusta viikonloppukursseilla. Vuoden mittaisissa opinnoissa oli mahdollista suorittaa samalla kirjoittamisen perusopinnot, jos osallistuisi käsikirjoittamisjaksojen lisäksi proosajaksoihin ja suorittaisi joitakin etätehtäviä. Miksipä ei, minä ajattelin, tein vaaditut hakutehtävät ja pääsin mukaan koulutukseen.

Proosajaksojen opettajana oli kirjailija Sirkka Laine. Hän oli kokenut kirjoittamisen opettaja, tarjosi paljon tietoa ja viritteli hyviä keskusteluja. Minulle oli tärkeää myös tutustua muihin kirjoittajiin, sillä jokainen kaipaa seuraa, jossa voi puhua itselleen tärkeästä asiasta tuntematta itseään omituiseksi.

Heti ensimmäisellä käsikirjoitusjaksolla tajusin, ettei siellä käsiteltäisi näytelmien kirjoittamista, vaan elokuva- ja televisiokirjoittamista. Ei oppi ojaan kaada, ajattelin. Opettajaksi meille oli ilmoitettu dramaturgi Outi Nyytäjä. Hän ei jostain syystä päässytkään aina paikalle, mutta sijaisena toiminut dramaturgi Leena Kemppi oli onneksi hänkin hyvin innostava ja asiantunteva ope. Hän ei istuutunut massiivisen opettajanpöydän takana jakamassa meille tietoa, vaan liikuskeli rennosti opetustilassa.

Ja sitten oli niitä jaksoja, jolloin Outi Nyytäjä oli paikalla! Silloin Leenakin pysytteli opettajanpöydän takana Outin vierellä ja jotenkin kutistui, sillä niin karismaattinen ja hallitseva Outi oli – kiinnostava yhdistelmä lempeyttä ja ankaruutta. Outin lempeys kohdistui ainakin muihin ihmisiin. Miten lämpimästi ja kiinnostuneesti hän suhtautuikaan meihin opiskelijoihin, miten kauniisti katsoi, miten ystävällisesti puhutteli.

Huonoon kirjoittamiseen Outi sen sijaan suhtautui ankarasti. Muistan, miten meidän oli pitänyt lähettää etukäteen jokin ennakkotehtävä hänelle luettavaksi. Kurssilla hän ei ottanut niitä puheeksi, ennen kuin joku opiskelijoista uskalsi kysyä niistä. – Heittäkää ne roskiin! Outi tuhahti.

Käsikirjoitusjaksoilla opiskelijoita saattoi olla jopa enemmän kuin proosajaksoilla. Outi ei yrittänytkään antaa henkilökohtaista palautetta jokaisesta tekemästämme harjoitustehtävästä, vaan valitsi muutamia tekstejä, joita käsiteltiin sitäkin tarkemmin. Olinkin alkuun hiukan kauhuissani, kun oma tekstini joutui Outin ruodittavaksi. Ajattelin, että olenpa kirjoittanut huonosti, kun niin paljon löytyy vikoja ja virheitä, korjattavaa ja muokattavaa. Sittemmin Outi kertoi valinneensa käsittelyyn ne tekstit, joissa oli mahdollisuuksia.

Kyllä Outi ja Leena jokaisen opiskelijan teksteihin kuitenkin perehtyivät, vaikka niitä kaikkia ei lähijaksoilla ehdittykään käsitellä. Viimeisen kurssijakson päätteeksi he antoivat jokaiselle opiskelijalle henkilökohtaista palautetta. Muistan, miten me opiskelijat istuimme suuressa luokassa, juttelimme, joimme kahvia ja odotimme omaa vuoroamme mennä toiseen huoneeseen palautetta saamaan. Samalla katsoimme jokaisen palaajan ilmettä. Toiset hymyilivät, toiset olivat vähän vakavampia, joku yritti kätkeä kyyneleensä. Sitten tuli minun vuoroni. Muistan palautteen lähes sanatarkasti, mutta en aio sitä kertoa; se on aarre, voimalause, jonka kantaa niiden hankalien hetkien yli, joita kirjoittamisessa väistämättä joskus tulee.

Olin joku aika sitten laittamassa kasvihuonetta kuntoon. Vanhasta matkaradiosta kuului uutiset, joissa kerrottiin Outi Nyytäjän kuolemasta. Laskin työkalut käsistäni, istuuduin ja muistelin kiitollisuudella suurta dramaturgia.  

Halldòr Kiljan Laxness

Monen monta vuotta kirjahyllyssäni on lukemisvuoroaan odottanut Hallgrìmur Helgasonin romaani Islannin kirjailija. Takakansitekstin mukaan se kertoo kirjailijasta, Einar J. Grìmsonista, joka kuoltuaan joutuu itse luomaansa maailmaan, kirjoittamansa kirjan sivuille. Grìmssonin  esikuvana on ollut Halldòr Kiljan Laxness, ja romaani, johon Grìmson harhautuu, on Laxnessin Läpi harmaan kiven. Sen olen lukenut joskus kauan sitten hamassa nuoruudessani. Aina kun Helgasonin romaani sattui silmään, päätin, että minun on ensin luettava uudestaan Läpi harmaan kiven, mutta enhän minä sitä muistanut koskaan kirjastossa käydessäni. Islannin kirjailija sai siis odottaa ja odottaa, kunnes pari viikkoa sitten tein omasta kirjahyllystäni varsinaisen löydön: Läpi harmaan kiven. Siinä se oli, hiukan rähjääntyneenä pokkaripainoksena, takakansi kadonnut, etukansi teipillä kiinni, mutta kaikki sivut tallessa ja ehjinä, 531 sivua pientä pränttiä.

Arvelin, että työläs luku-urakka on edessä, mutta romaani vetäisi kyllä äkkiä mukaansa, ja luin sitä samaan aikaan sekä ahmien että joka lauseesta nauttien. Pidin kyllä Laxnessista jo nuorena, mutta nyt Läpi harmaan kiven kosketti todella syvältä. Romaanin alkuperäinen nimi tarkoittaa itsenäistä kansaa, ja suomennoksen nimi kuvaa sitä, että mitä tuo itsenäisyys yhden ihmisen kohdalla tarkoittaa: ankaraa raadantaa keneltäkään apua pyytämättä, tarjottu apu torjuen, vanhat jumalat on hylätty, uusiin ei ole luottamista.

Laxnessin romaanissa köyhyys on äärimmäistä ja olosuhteet karut, mutta vastapainona on kaunis luonto, pienet hyvät hetket elämässä ja ihmisten outo tyyneys kaiken keskellä. Laxness on myös suuri humoristi. Pitkin matkaa romaanissa on ajatuksia, joita nykyään näkee lähinnä vain jossain kiitollisuutta tai mindfulnessia käsittelevissä elämäntapaoppaissa.

Hänellä ei ollut tapana valittaa menetyksiään, muutamilla se on tapana, mutta ihmisen tulee iloita siitä, mitä hänellä on, tai oikeastaan siitä, mitä hänelle jää, kun hän on menettänyt sen mitä hänellä on, niin ajatteli Suvituvan Bjartur.

Vastaavaan ajatukseen kiitollisuuden merkityksestä törmäsin äskettäin Anni Bloqvistin romaanissa Meri yksin ystäväni. Näin miettii uneton kertojahenkilö, jonka mies ja poika ovat hukkuneet kalastusmatkalla:

Yön on oltava näin pitkä, jotta voisin nähdä, muistaa ja ymmärtää, ettei minulla ole täällä mitään omaa. Minun täytyy kiittää kaikesta mitä olen saanut omistaa. Kaikesta mitä minulla vielä on tallella. Minun pitää kiittää niin paljosta.

Mihin me tarvitsemme elämäntaito-oppaita, kun meillä on kaunokirjallisuus!

Läpi harmaan kiven -romaanissa kansa uskoo vielä kummituksiin ja noituuteen, vaikka virallisesti harjoitetaan kristinuskoa. Tuota kahden näkemyksen välillä keikkumista ja uuden omaksumisen vaikeutta kuvaa hyvin Isä meidän -rukous, jonka hautajaisvieraiksi tulleet miehet joutuvat itse lausumaan arkun äärellä, sillä laiska pappi ei ollut viitsinyt lähteä pitkään matkaan siunausta toimittamaan.

Isä meidän, joka olet taivaissa, jossain niin äärettömän kaukana ettei kukaan tiedä missä sinä olet, melkein kuin ei missään, anna meille tänä päivänä yksi ainoa pikku murunen ruokaa, sinun kunniasi tähden, ja anna meille anteeksi, jos emme saa maksetuksi velkojamme kauppiaalle ja lainanantajalle, mutta ennen kaikkea päästä meitä siitä kiusauksesta, että pyrkisimme hyville päiville, sillä sinun on valtakunta.

Siinäpä teologeille pohdittavaa!

Läpi harmaan kiven -romaanin jälkeen luin Laxnessin teokset Salka Valka ja Atomiasema ja olin entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä Laxness oli Nobelinsa ansainnut. Erityisen kiinnostavia ovat romaanien päähenkilöinä olevat naiset, jotka eivät taivu alistettuun naisen osaan vaan kykenevät nousemaan oman elämänsä aktiivisiksi toimijoiksi.  

Kovia kokenut kirjastoni helmi. 

Luin vihdoin myös Helgasonin Islannin kirjailijan. Äh! Se oli aika työläs luettava, paikoin toki hauska, mutta suurimmalta osin tylsä. Sitä on sanottu luomisprosessin kuvaukseksi, mutta minusta se vaikutti enemmän kirjailijan sekavalta unelta. En myöskään anna Helgasonille anteeksi sitä, että hän likasi sen, mikä oli Suvituvan Bjarturin elämässä kauneinta. Luulen, että Helgasonin kirja lähtee kiertoon, mutta Laxnessin romaanit jäävät kirjahyllyyn, jotta voin niihin palata uudelleen.