Pumppuasemia siellä täällä

Sukulaismies Vilho kyseli jo keväällä, missä ja milloin uusinta näytelmääni esitetään. Koska olin vasta saanut Pumppuaseman "markkinoille" eli Sunklon (Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat) hoiviin ja listalle, saatoin vastata, että aika näyttää, mikä ryhmä siihen ensin tarttuu. Omaa markkinointia hoidin sen verran, että lähetin kässärin Lievestuoreen kansalaisopiston näytelmäryhmää ohjaavalle Sari Puttoselle, joka ryhmineen innostuikin tekstistä niin, että Pumppuaseman kantaesitys on 17. helmikuuta 2013 Lievestuoreella. Kun sain kuulla, että armoitettu näyttelijä Risto Montonen esittää pääosaa, pumppuasemanhoitajaa, tunsin yhden haaveeni toteutuneen.

Toinen haave toteutui, kun kangasniemeläinen Teatteri Ilona pyysi minua ohjaamaan heille jonkun oman käsikirjoitukseni. Olen jo vuosia seurannyt Ilonan hienoja esityksiä ja ajatellut, että olisipa mukava tehdä yhteistyötä noiden  ihmisten kanssa. Ilmeisesti Ilonan puolella oli ajateltu samalla tavalla, koska kutsu tuli. Näytelmävalinta oli helppo: Pumppuasema. Tietysti olisin voinut ottaa ohjelmistoon jotain vanhempaakin, mutta minulla on aina ollut sellainen eteenpäin menemisen meininki, että vanhat jutut jätetään taakse ja tartutaan seuraavaan haasteeseen. Juuri nyt on hirveä into saattaa Pumppuasema-prosessi loppuun. Kirjoittaminen ei näemmä vielä riitä, vaan minun on myös ohjattava siitä oma versioni, ennen kuin pääsen tekstistä kunnolla eroon ja voin siirtyä seuraavaan. Todennäköisesti ensi vuoden ohjauksen aikana en kykene kirjoittamaan uutta tekstiä ollenkaan, mutta luotan siihen, että alitajunta tekee hommia kaiken aikaa.  
Kangasniemen esitysaikoja ei ole vielä sovittu, joten ilmoittelen niistä myöhemmin.

Käsikirjoitus valmistui tänä vuonna, ja ensi vuonna se nähdään ainakin kahdella näyttämöllä. Kyllä, olen onnekas.

Ilmastonmuutos

Tammimetsän alku:)

Kun minun pitää kertoa jotain itsestäni uusille ihmisille, yleensä mainitsen asuvani metsän keskellä. Niin kai voi sanoa, sillä pihapiiriämme ympäröi kolmelta puolelta nuori metsä, länsipuolella on peltoa. Toisin oli silloin, kun muutin tänne Leivonmäelle; nykyiset nuoret metsät olivat taimikkoa, ja tuulet puhalsivat joka puolelta. Jos säätiedotus vähänkin vihjaisi hallasta, minun  oli syytä peitellä pavut ja kurpitsat huolella. Mutta taimikot kasvoivat, ja pihapiirin ympärille muodostui suojaava metsä. Piha on kuitenkin sen verran laaja, ettei tässä suinkaan pimennossa olla, vaan aurinkoa riittää. Hallaa ei enää tarvitse pelätä, sillä puutarhan mikroilmasto on metsän myötä muuttunut suotuisammaksi.  

Hallanarkoina vuosina en jaksanut uskoa, että täällä voisi kasvaa tammia, sillä tuttavan pihassa tammi kärsi kylmyydestä. Epäilyksistäni huolimatta kylvin maahan tammenterhon, jonka siskoni oli tuonut Lahdesta. Taimihan siitä nousi. Parin vuoden kuluttua siirsin sen puurtarhan reunaan, muka odottamaan lopullista kasvupaikkaansa, mutta siinä se nyt kasvaa ja saa kasvaakin. Toisen tammen olemme saaneet taimena, ja sekin voi oikein hyvin vähän etäämmällä pihapiiristä. Puutarhan tammi tuottaa jo terhoja. Onkin siis aika katsella ympärille sillä silmällä, että missä mahtaisi olla paras paikka puolen hehtaarin tammimetsälle. 

Missä niitä marjoja on?

Juolukasta saa hyvää hilloa ja mehua.

Lehdessä esitettiin taannoin ehdotus, että metsähallitus tekisi karttoja hyvistä mustikkamaista, jotta suomalaiset ja eritoten kaupunkilaiset niitä löytäisivät ja voisivat kerätä marjat talteen. Kuinkahan sellaiseen  karttaan merkittäisiin minun mustikkapaikkani? Niistä kun useimmat ovat niin pieniä, että kun kerään sangollisen tai pari, seuraava kerääjä saisi jäädä nuolemaan näppejään. Karttaa pitäisi myös päivittää jatkuvasti, sillä metsät muuttuvat koko ajan, ja siten marjamaatkin vaihtuvat. Jonain vuosina halla vie kukat, toisena pölytys epäonnistuu, kuivuuskin voi marjat viedä, joten mikään ei ole varmaa, ennen kuin marjat alkavat kypsyä.

Karttaa tärkeämpi onkin marjavaisto, joka johdattelee oikeisiin paikkoihin. Jos ei sitä ole jo lapsena oppinut, liikkeelle voi lähteä koulun biologian tunnilla opituista metsätyypeistä. Mustikoita saadakseen pitää löytää metsää, jossa mustikka kasvaa. Niin yksinkertaista? Ei, vaan pitää löytää metsää, jossa mustikka kasvaa, kukkii ja tekee marjaa. Hämärissä vanhoissa metsissä voi olla sakeasti mustikkavarvikkoa, mutta marjoja on vain valoisammissa männiköissä ja kuusikoissa. Tämä kesän paras mustikkapaikkani oli juuri sellaisessa vanhassa kuusikossa, jossa ei hämäryyden takia aiemmin ollut marjoja. Kun vieressä on jo muutamia vuosia ollut hakkuuaukio, kuusikon reuna saa mustikoille ilmeisen täydellisen annoksen valoa.

Marjapaikkojen löytäminen on jatkuva prosessi, olennainen ja hauska osa koko marjaharrastusta. Sekä marjastaessa, sienestäessä että metsässä muuten vain liikkuessa tulee koko ajan tarkkailtua varvikoita ja pantua merkille, missä kasvaa mitäkin. Takavuosina löysin hyvän mustikkapaikan sattumalta myöhään syksyllä, kun halla oli jo marjat pehmentänyt. Ne mustikat jäivät metsään, mutta seuraavana vuonna keräsin samasta paikasta useita sangollisia. Tämän syksyn puolukkapaikat ovat jo tiedossa, sillä mustikkareissuilla tulee tehtyä havaintoja myös puolukasta. Sattumalta olen aikoinaan löytänyt myös juolukapaikan. Samalla alueella kasvaa myös karpaloita, joista näyttää tulevan taas kelpo sato.  

Marjastaja seuraa kiinnostuneena myös lähialueen metsätaloutta: aukkohakkuualueille tulee usein vadelmia, harvennusmänniköihin ajallaan puolukkaa ja/tai mustikkaa. Kun aukko taimettuu riittävästi, vadelma katoaa, mutta jossain muualla on uusi aukko parhaassa vadelmavaiheessa. Marjastajan katse ulottuu siis vuosien päähän.

Yllä olevassa kuvassa on juolukka. Ihastuin siihen viime vuonna, jolloin sitä oli  niin runsaasti, että yhden sangollisen söin jo kesän ja syksyn aikana, ja kolme sangollista säilöin mehuksi ja hilloksi. Nyt sato on pienempi, mutta ainakin hilloa on tarkoitus tehdä.

Marjoja saadakseen ei tarvitse lähteä syvälle maaseudulle, sillä hyviä marjamaita on myös kaupunkien ja kirkonkylien liepeillä, kävely- tai polkupyörämatkan päässä. Tunnen monia maaseudun asukkaita, jotka eivät opastamatta löydä parhaille marjapaikoille, mutta tunnen myös kaupunkilaisia, jotka löytävät marjapaikat asutuksen lähettyviltäkin. Ehkä kyse on vaistosta.

Kahvia!

Ystävän kanssa tilasimme lounaan päätteeksi kreikkalaista kahvia. Sen arvostelussa numeroita, adjektiiveja tai pisteitä kiintoisampia ovat ne mielikuvat, joita maku herättää.

Minä: Remonttimiehet pitävät kahvitauon. Kun he maistavat kahvia, he huomaavat, että talon katosta on varissut kahviin sahanpurua.

Virpi: Metsässä on pieni mökki. Siinä asuu vanha mies, joka on keittänyt tämän kahvin.

Nyt kun lounaasta ja kreikkalaisesta kahvista on kulunut jo toista viikkoa, olisin valmis juomaan toisenkin kupin tuota mielikuvitusta kutittelevaa juomaa. 

Miten menee?

Pihasaunasta hävisi sähköt, kamera putosi asvaltille, pakastin hajosi ja yläkerrasta on valunut vettä alakertaan seiniä pitkin. Mutta ei mitään hätää; metsät ovat täynnä marjoja, eikä taivas tänäänkään tippunut päälle, joten kiitos kysymästä, hyvin menee.

Kenen kuvia?

Kieltämättä oli hiukan outo tunne, kun sain kadottamani kameran takaisin ja huomasin, että kuvia oli selailtu. En oikeastaan paheksu sitä, että kameran löytäneet ja/tai sitä muuten hetken hallussaan pitäneet ovat katselleet sisältöä, sillä se on yksi tapa yrittää selvittää kameran omistaja. Ja  onhan pelkkä uteliaisuus inhimillistä ja ymmärrettävää. Tutut ihmiset olisivat varmasti nopeasti voineet päätellä kameran omistajan, vieraat ovat voineet vain tehdä päätelmiä. Ja mitä he ovat nähneet, mitä näkemästään päätelleet? Mitään arveluttavaa ainesta muistikortilla ei ole, ellei sellaisiksi luokitella kahta alastonkuvaa: toisessa on Wienissä kuvattu näyttelyjuliste, toisessa pelkkään virheään maaliin verhoutunut tanssitaiteilija. Enemmän kummastusta kameran löytäjissä ovat voineet aiheuttaa kuvat viemärikansista, työkaluista, romuista ja kaaosmaisista varastoista. Seesteisempään aineistoon kuuluvat puutarha, juhannuskokko, nuotioillat. Kuvien katselija on pian voinut päätellä, että kameran omistaja asuu maalla ja hoitaa puolivilliä puutarhaa, kasvihuoneessa on tomaattia, puutarhan takana alkaa metsä. Talo tuntuu olevan erityisen tärkeä, sillä sitä on kuvattu sisältä ja ulkoapäin. Matkoilla on koluttu keskieurooppalaisia kaupunkeja, käyty näyttelyissä ja istuttu konserteissa. Suomalaisesta kesästä on  nautittu ainakin yhden sisävesiristeilyn ja mölkynpeluun verran. Muistikortilla on myös yksi video, jossa musta amstaff hakee sille heitetyn kapulan eikä päästä siitä irti.

Nyt kun kameran kadottamisesta ja löytymisestä on kulunut jo useita päiviä, asia alkaa menettää merkitystään, enkä enää hirveän paljon ajattele sitä, että joku on päässyt tunkeutumaan yksityisyyteeni, niihin romuvarastoihin.

Onneksi olkoon?

Mihin sitä silmänsä ja korvansa laittaa, kun odottaa kirkossa konsertin alkua, ja puheliaita ihmisiä on joka puolella. Edessäni istui kolmen naisen ryhmä. Heidän viereensä tuli harmaatukkainen mies vaimonsa kanssa. Mies huomasin kolmen naisen ryhmästä tutut kasvot, ojensi kätensä, tervehti ja sanoi iloisesti, että onneksi olkoon! Nainen soperteli hiukan hämmentyneenä epämääräisen vastauksen, eikä enempää keskustelua syntynyt. Epäilin, oliko mies mahtanut erehtyä henkilöstä, kun eivät onnittelut oikein uponneet.  Konsertin väliajan jälkeen, kun ihmiset palasivat takaisin penkkeihinsä, harmaatukkainen kääntyi taas vieressä istuvien puoleen ja kysyi tutulta naiselta reippaasti, että miten se kesä on sujunut. Nainen kertoi sen sujuneen surullisissa merkeissä. Harmaatukkainen kysyi syytä, ja nainen kertoi jonkun läheisen kuolleen (todennäköisesti aviomies, mutta en kuullut sitä aivan varmasti.) Nyt oli harmaatukkaisen vuoro hämmentyä. Hetken kuulemaansa mietittyään hän alkoi sitten kertoa viimeistä muistoaan vainajasta, ja tilanne vapautui. Onnittelujen syy jäi minulle epäselväksi.