Hannu Aho

Muisto noin kymmenen vuoden takaa: Olisi ollut hyvää aikaa kirjoittaa, mutta tarina ei kulkenut, olo oli levoton. Nousin työpöydän äärestä ja kuljeskelin talossa, kunnes pysähdyin kirjahyllyn eteen. Lukeminen ei oikeastaan houkutellut, mutta otin yhden teoksen ja avasin sen jostain keskeltä. Ajattelin, että kun luen sivun tai pari, oma kirjoittamisjumini laukeaa ja voin laittaa tuon sattumanvaraisesti ottamani teoksen takaisin hyllyyn ja unohtaa sen sinne. Mutta muutama sivu keskeltä kirjaa ei riittänytkään, vaan minun oli aloitettava alusta ja otettava selvää, että mikä se tällainen romaani onkaan. Ja sehän oli Hannu Ahon Saara, jonka olin joskus divarista ostanut ja sitten hyllyyni unohtanut. Yleensä luen nopeasti ja jopa ahmien, mutta Saaraa lukiessani minun oli välillä laitettava kirja sivuun ja lähdettävä ulos kävelemään, sillä Ahon kieli ja kerronta oli niin hyvää, että olin pakahtua! Sittemmin luin Ahon muutkin teokset ja hankin niitä kirjahyllyyni. Vaikka kirjojen omistamisessa ei ehkä ole kovin paljon järkeä, jotain hyvää on tärkeää pitää lähellä.

En ole vuosiin Ahon teoksiin tarttunut, joten en voi tietää, miltä ne nyt tuntuisivat. Tokihan minussa on tapahtunut jotain kymmenessä vuodessa, joten todennäköisesti kokisin teokset eri tavoin kuin aiemmin. Kun nopeasti selailin muutamaa, lauseet ovat yhä komeita, dialogi yhä upeaa, maailmat yhä traagisia. Samalla tajuan, että olen aina mielelläni lukenut itselleni vieraista, pelottavistakin maailmoista ja ihmisistä, mennyt kohti sitä, minkä oikeastaan haluaisin väistää. Lukeminen on siis siinäkin mielessä kirjoittamisen kaltaista: tutkimusmatkailua ja epävarmuuteen hyppäämistä, kunnes voi huomata, että kaiken vierauden alla meissä kaikissa on aina jotain yhteistä, hyvässä ja pahassa.


Vuonna 1996 Aholta ilmestyi romaani Kello 4.17, joka jäi hänen viimeisekseen, sillä eilen uutiset kertoivat hänen kuolleen.

Marjastaja kävi talvilevolle

En kai minä muuten olisi marjastusta vielä tältä syksyltä lopettanut, mutta kun tuli lunta, niin ei ole enää asiaa karpalosoille. Nyt menen metsään muuten vain kuljeksimaan. Ja voitte uskoa, miten siellä ajatus lentää ja "tekstiä" syntyy, tosin vain päässäni. Olenkin melko tosissani harkinnut jonkinlaista metsätyöhuonetta. En nyt tarkoita polttopuusavottaa, vaan sitä, että menisin metsään konkreettisesti kirjoittamaan. Sehän on vain pukeutumiskysymys, eikö totta? Onkohan läppärillä jotain pakkasrajaa? Lyijykynällä ei ainakaan ole, joten todellisia esteitä metsätyöhuoneelle ei taida olla. Hui!

Mikkelissä

Ehkä tuulinen syyspäivä ei ole paras aika käydä kaupungissa, sillä eilen Mikkelissä en tuntenut sellaista kodikkuutta, joka siellä aiemmin on vallannut mieleni. Saattoi se johtua siitäkin, että en ole käynyt Mikkelissä pariin vuoteen, ja edelliskäyntini jälkeen keskustaa on kehitetty entistä enemmän kauppapaikaksi suuren maailman malliin. Jotain tylyä ja kolkkoa sellaisissa liikekeskuksissa on, siitä ei pääse mihinkään.

Ei ollut tunnelma entisellään myöskään kirpputorilla. Sen sain huomata, kun olin maksamassa ostoksiani kassalla, jossa kaksi nuorta naista palveli asiakkaita ystävällisesti ja avuliaasti. Kirpparin oli määrä sulkeutua kuudelta, joten viittä vaille kuusi toinen myyjistä lähti muistuttamaan siitä ihmisille, joita kirpparin eri huoneissa oli vielä lukuisia. Olin jo saanut ostokseni maksettua ja pakkasin reppuani, kun myyjä palasi kierrokseltaan posket punehtuneina ja kertoi, että kun hän oli ilmoittanut myymälän sulkemisesta, yksi asiakas oli sanonut, että turpa kiinni. Myyjä vaikutti sen verran järkyttyneeltä, ettei hän tuollaisia asiakkaita varmaan ihan päivittäin kohtaa, mutta mielestäni yksikin kerta on liikaa. Neuvoin sammuttamaan valot, niin ehkä se huutelijakin ymmärtää lähteä.

Pumppuasemia siellä täällä

Sukulaismies Vilho kyseli jo keväällä, missä ja milloin uusinta näytelmääni esitetään. Koska olin vasta saanut Pumppuaseman "markkinoille" eli Sunklon (Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat) hoiviin ja listalle, saatoin vastata, että aika näyttää, mikä ryhmä siihen ensin tarttuu. Omaa markkinointia hoidin sen verran, että lähetin kässärin Lievestuoreen kansalaisopiston näytelmäryhmää ohjaavalle Sari Puttoselle, joka ryhmineen innostuikin tekstistä niin, että Pumppuaseman kantaesitys on 17. helmikuuta 2013 Lievestuoreella. Kun sain kuulla, että armoitettu näyttelijä Risto Montonen esittää pääosaa, pumppuasemanhoitajaa, tunsin yhden haaveeni toteutuneen.

Toinen haave toteutui, kun kangasniemeläinen Teatteri Ilona pyysi minua ohjaamaan heille jonkun oman käsikirjoitukseni. Olen jo vuosia seurannyt Ilonan hienoja esityksiä ja ajatellut, että olisipa mukava tehdä yhteistyötä noiden  ihmisten kanssa. Ilmeisesti Ilonan puolella oli ajateltu samalla tavalla, koska kutsu tuli. Näytelmävalinta oli helppo: Pumppuasema. Tietysti olisin voinut ottaa ohjelmistoon jotain vanhempaakin, mutta minulla on aina ollut sellainen eteenpäin menemisen meininki, että vanhat jutut jätetään taakse ja tartutaan seuraavaan haasteeseen. Juuri nyt on hirveä into saattaa Pumppuasema-prosessi loppuun. Kirjoittaminen ei näemmä vielä riitä, vaan minun on myös ohjattava siitä oma versioni, ennen kuin pääsen tekstistä kunnolla eroon ja voin siirtyä seuraavaan. Todennäköisesti ensi vuoden ohjauksen aikana en kykene kirjoittamaan uutta tekstiä ollenkaan, mutta luotan siihen, että alitajunta tekee hommia kaiken aikaa.  
Kangasniemen esitysaikoja ei ole vielä sovittu, joten ilmoittelen niistä myöhemmin.

Käsikirjoitus valmistui tänä vuonna, ja ensi vuonna se nähdään ainakin kahdella näyttämöllä. Kyllä, olen onnekas.

Ilmastonmuutos

Tammimetsän alku:)

Kun minun pitää kertoa jotain itsestäni uusille ihmisille, yleensä mainitsen asuvani metsän keskellä. Niin kai voi sanoa, sillä pihapiiriämme ympäröi kolmelta puolelta nuori metsä, länsipuolella on peltoa. Toisin oli silloin, kun muutin tänne Leivonmäelle; nykyiset nuoret metsät olivat taimikkoa, ja tuulet puhalsivat joka puolelta. Jos säätiedotus vähänkin vihjaisi hallasta, minun  oli syytä peitellä pavut ja kurpitsat huolella. Mutta taimikot kasvoivat, ja pihapiirin ympärille muodostui suojaava metsä. Piha on kuitenkin sen verran laaja, ettei tässä suinkaan pimennossa olla, vaan aurinkoa riittää. Hallaa ei enää tarvitse pelätä, sillä puutarhan mikroilmasto on metsän myötä muuttunut suotuisammaksi.  

Hallanarkoina vuosina en jaksanut uskoa, että täällä voisi kasvaa tammia, sillä tuttavan pihassa tammi kärsi kylmyydestä. Epäilyksistäni huolimatta kylvin maahan tammenterhon, jonka siskoni oli tuonut Lahdesta. Taimihan siitä nousi. Parin vuoden kuluttua siirsin sen puurtarhan reunaan, muka odottamaan lopullista kasvupaikkaansa, mutta siinä se nyt kasvaa ja saa kasvaakin. Toisen tammen olemme saaneet taimena, ja sekin voi oikein hyvin vähän etäämmällä pihapiiristä. Puutarhan tammi tuottaa jo terhoja. Onkin siis aika katsella ympärille sillä silmällä, että missä mahtaisi olla paras paikka puolen hehtaarin tammimetsälle. 

Missä niitä marjoja on?

Juolukasta saa hyvää hilloa ja mehua.

Lehdessä esitettiin taannoin ehdotus, että metsähallitus tekisi karttoja hyvistä mustikkamaista, jotta suomalaiset ja eritoten kaupunkilaiset niitä löytäisivät ja voisivat kerätä marjat talteen. Kuinkahan sellaiseen  karttaan merkittäisiin minun mustikkapaikkani? Niistä kun useimmat ovat niin pieniä, että kun kerään sangollisen tai pari, seuraava kerääjä saisi jäädä nuolemaan näppejään. Karttaa pitäisi myös päivittää jatkuvasti, sillä metsät muuttuvat koko ajan, ja siten marjamaatkin vaihtuvat. Jonain vuosina halla vie kukat, toisena pölytys epäonnistuu, kuivuuskin voi marjat viedä, joten mikään ei ole varmaa, ennen kuin marjat alkavat kypsyä.

Karttaa tärkeämpi onkin marjavaisto, joka johdattelee oikeisiin paikkoihin. Jos ei sitä ole jo lapsena oppinut, liikkeelle voi lähteä koulun biologian tunnilla opituista metsätyypeistä. Mustikoita saadakseen pitää löytää metsää, jossa mustikka kasvaa. Niin yksinkertaista? Ei, vaan pitää löytää metsää, jossa mustikka kasvaa, kukkii ja tekee marjaa. Hämärissä vanhoissa metsissä voi olla sakeasti mustikkavarvikkoa, mutta marjoja on vain valoisammissa männiköissä ja kuusikoissa. Tämä kesän paras mustikkapaikkani oli juuri sellaisessa vanhassa kuusikossa, jossa ei hämäryyden takia aiemmin ollut marjoja. Kun vieressä on jo muutamia vuosia ollut hakkuuaukio, kuusikon reuna saa mustikoille ilmeisen täydellisen annoksen valoa.

Marjapaikkojen löytäminen on jatkuva prosessi, olennainen ja hauska osa koko marjaharrastusta. Sekä marjastaessa, sienestäessä että metsässä muuten vain liikkuessa tulee koko ajan tarkkailtua varvikoita ja pantua merkille, missä kasvaa mitäkin. Takavuosina löysin hyvän mustikkapaikan sattumalta myöhään syksyllä, kun halla oli jo marjat pehmentänyt. Ne mustikat jäivät metsään, mutta seuraavana vuonna keräsin samasta paikasta useita sangollisia. Tämän syksyn puolukkapaikat ovat jo tiedossa, sillä mustikkareissuilla tulee tehtyä havaintoja myös puolukasta. Sattumalta olen aikoinaan löytänyt myös juolukapaikan. Samalla alueella kasvaa myös karpaloita, joista näyttää tulevan taas kelpo sato.  

Marjastaja seuraa kiinnostuneena myös lähialueen metsätaloutta: aukkohakkuualueille tulee usein vadelmia, harvennusmänniköihin ajallaan puolukkaa ja/tai mustikkaa. Kun aukko taimettuu riittävästi, vadelma katoaa, mutta jossain muualla on uusi aukko parhaassa vadelmavaiheessa. Marjastajan katse ulottuu siis vuosien päähän.

Yllä olevassa kuvassa on juolukka. Ihastuin siihen viime vuonna, jolloin sitä oli  niin runsaasti, että yhden sangollisen söin jo kesän ja syksyn aikana, ja kolme sangollista säilöin mehuksi ja hilloksi. Nyt sato on pienempi, mutta ainakin hilloa on tarkoitus tehdä.

Marjoja saadakseen ei tarvitse lähteä syvälle maaseudulle, sillä hyviä marjamaita on myös kaupunkien ja kirkonkylien liepeillä, kävely- tai polkupyörämatkan päässä. Tunnen monia maaseudun asukkaita, jotka eivät opastamatta löydä parhaille marjapaikoille, mutta tunnen myös kaupunkilaisia, jotka löytävät marjapaikat asutuksen lähettyviltäkin. Ehkä kyse on vaistosta.

Kahvia!

Ystävän kanssa tilasimme lounaan päätteeksi kreikkalaista kahvia. Sen arvostelussa numeroita, adjektiiveja tai pisteitä kiintoisampia ovat ne mielikuvat, joita maku herättää.

Minä: Remonttimiehet pitävät kahvitauon. Kun he maistavat kahvia, he huomaavat, että talon katosta on varissut kahviin sahanpurua.

Virpi: Metsässä on pieni mökki. Siinä asuu vanha mies, joka on keittänyt tämän kahvin.

Nyt kun lounaasta ja kreikkalaisesta kahvista on kulunut jo toista viikkoa, olisin valmis juomaan toisenkin kupin tuota mielikuvitusta kutittelevaa juomaa.