Koulu

Kun aikoinaan muutin tänne Leivonmäelle, toimin ensimmäisen vuoden epäpätevänä luokanopettajana Rutalahden koulussa. Ei ollut helppo vuosi, mutta hyvät muistot siitä jäi. Kolmiopettajaista koulua oli vastikään remontoitu ja laajennettu, ja käytössä oli muun muassa hyvät sisäliikuntatilat ja viihtyisä opettajainhuone. Sittemmin koulun nimi on muutettu kylän nimikkolinnun mukaan Koskikaran kouluksi.

Vireällä kylällä toimi tuolloinkin nuorisoseura, jonka suojissa aloitin harrastajateatteriurani, ensin ohjaajana, sittemmin myös käsikirjoittajana. Vaikka olen koko ajan asunut täällä pitäjän toisella laidalla, Rutalahti on se paikka, jonka kautta aikoinaan pääsin sisälle paikallisiin kuvioihin ja missä helpoiten tutustuin uusiin ihmisiin.

Tänä syksynä Koskikaran koulu pompahti ainakin paikallisesti julkisuuteen asbestilöydöksen takia. Kyseessähän on sen verran vakava asia, että oppilaat siirrettiin välittömästi Leivonmäelle, Kurkiauran kouluun. Sekään ei ole suuren suuri laitos, vaan kodikas kyläkoulu Leivonmäen kylän keskustassa. Tilaakin on siellä niin paljon, että parinkymmenen rutalahtelaisten sijoittaminen sinne ei kai tuottanut ongelmia. Joutsan kolmas kyläkoulu sijaitsee Mieskonmäessä. Koska meitä joutsalaisia on vain viitisen tuhatta, kolme kyläkoulua keskustassa sijaitsevan yhtenäiskoulun lisäksi on tietysti paljon. Kun kunnan talous ja varsinkin talousnäkymät ovat mitä ovat, on luonnollista epällä, että vaikka Koskikaran koulun asbestit poistetaan, ei siitä enää koulua tehdä. Paikallislehti löi lisää faktoja pöytään kertomalla tämän päivän numerossaan, kuinka paljon kalliimmaksi yksi Kurkiauran tai Koskikaran koulun oppilas tulee verrattuna Joutsan tai Mieskonmäen oppilaisiin, ja aiemmin on jo uutisoitu, että asbestilöydösten lisäksi koulu on muutenkin kehnossa kunnossa ja vaadittava remontti tulisi kalliimmaksi kuin uuden koulun rakentaminen.

Katselen asioita etäältä ja yritän hahmottaa kokonaisuutta. Minulla ei ole vastauksia siihen, miten Joutsan kouluasiat pitäisi järjestää, mutta lähdetäänpä liikkeelle tästä: Onko meillä varaa sijoittaa vähintään miljoona euroa parinkymmenen oppilaan kouluun? Jos on, niin rakennetaan sitten uusi koulu. Jos ei ole, niin keksitään sitten  jotain muuta. Mutta tehdäänpä niin tai näin, aikuisten ei mielestäni pitäisi lietsoa pienten oppilaiden päähän sitä nurkkakuntaista ajatusta, että se oma kylä ja oma pieni koulu on ainoa hyvä ja turvallinen paikka maailmassa.

Sesongin kynnyksellä

Joulukuuset ovat vielä pystyssä, mutta myyntikauden valmistelut ovat parhaillaan menossa. Kauppapaikkojen varaukset, ilmoitukset viidessä (!) eri lehdessä, kuljetusjärjestelyt ynnä  muut puuhat ovat olleet ajankohtaisia viime aikoina. Yksi kuusenmyyjäkin on vielä käsi paketissa!  Olo on ristiriitainen: jollain lailla jännään tulevaa urakkaa, mutta samalla olen innoissani siitä hektisestä parin viikon ruljanssista, jonka kuluessa  kuuset pitäisi saada kaadettua, paketoitua, kuljetettua ja myytyä. Kunhan ei kovin isoa juhannuskokkoa tulisi myymättä jääneistä kuusista, niin sitten voisin tyytyväisin mielin käydä joulua viettämään. Mutta täytyy myöntää, että aina kun joku toivottaa hyvää joulun odotusta, tunnustan odottavani enemmän juhannusta.

Minulta on myös jo kysytty, joko olen tehnyt jouluvalmisteluja. Minun tärkein jouluvalmisteluni on se, että hoidan kuusikaupan  niin hyvin kuin mahdollista, jotta ihmiset saisivat nauttia kauniista ja kestävästä joulukuusesta.  

Ja lopuksi mainospläjäys: Joulukuusiamme on tänä vuonna saatavissa seuraavista paikoista:

Laukaa, Rautian piha 18.-23.12.
Muuramen Teollisuuskylän Yrittäjäntiellä sijaitsevan Ritun puutarhan piha 15.-23.12.
Kangasniemi, Joutsantie, Kukka-Sofian piha 19.-23.12.
Säynätsalo, Saariston Helmessä on pieni määrä kuusia itsepalvelumyynnissä 17.12. alkaen.

Myynti jatkuu siis aatonaattoon saakka, mikäli kuusia riittää. Ja riittääkö niitä, sitä on vaikea mennä sanomaan vielä tässä vaiheessa. Joskus ovat loppuneet kesken, joskus on saatu reilusti juhannuskokkotarpeita.

Kehitystä?

Aamupäivällä Joutsassa käydessäni panin merkille oudon hiljaisen kylänraitin. Länsitiellä tuntui suorastaan aavemaiselta. Vaikka suurin osa ihmisistä olisikin siihen aikaan töissä tai koulussa, niin kyllähän pitäjän keskustassa pitäisi enemmän väkeä olla liikeellä. Missä kaikki siis ovat`? Jutteluhetki paikallisen yrittäjän kanssa antoi vastauksen: ihmiset ovat menneet uuteen, syksyllä avattuun kauppakeskukseen, jossa on pankki, ruokakauppa ja halpahallimyymälä. Kyseistä rakennusta onkin täällä kovasti hehkutettu, sillä nykyään kehityksenä pidetään sitä, että kauppa käy ja raha liikkuu. Itselläni ei tuohon Perttulan kauppakeskukseen ole vielä ollut asiaa, mutta monella muulla on; ainakin parkkipaikalla näytti olevan tänäänkin vilkasta. Ja aivan kuin ei siinä olisi riittävästi, piakkoin nelostien varteen valmistuu ABC-liikenneasema houkuttelemaan valtatien autoilijoita. Mutta jos ABC houkuttelee niitä, jotka muutoin kääntyisivät keskustaan, viimeistään silloin täältä häviävät pian kaikki pienet, yrittäjävetoiset ja hyvin palvelevat liikkeet ja tilalla on vain suurten ketjujen myymälöitä.

Harmaata

Marraskuuta moititaan usein synkäksi ja harmaaksi, mutta sellaiset ajatukset kaikkoavat nopeasti, kun menee kohti sitä harmaata ja huomaa, että sehän on pelkkää kauneutta. (Kirjoitin vahingossa ensin "pelkkää kaikkeutta"! No, mikä ettei se voisi olla sitäkin.) 

Hannu Aho

Muisto noin kymmenen vuoden takaa: Olisi ollut hyvää aikaa kirjoittaa, mutta tarina ei kulkenut, olo oli levoton. Nousin työpöydän äärestä ja kuljeskelin talossa, kunnes pysähdyin kirjahyllyn eteen. Lukeminen ei oikeastaan houkutellut, mutta otin yhden teoksen ja avasin sen jostain keskeltä. Ajattelin, että kun luen sivun tai pari, oma kirjoittamisjumini laukeaa ja voin laittaa tuon sattumanvaraisesti ottamani teoksen takaisin hyllyyn ja unohtaa sen sinne. Mutta muutama sivu keskeltä kirjaa ei riittänytkään, vaan minun oli aloitettava alusta ja otettava selvää, että mikä se tällainen romaani onkaan. Ja sehän oli Hannu Ahon Saara, jonka olin joskus divarista ostanut ja sitten hyllyyni unohtanut. Yleensä luen nopeasti ja jopa ahmien, mutta Saaraa lukiessani minun oli välillä laitettava kirja sivuun ja lähdettävä ulos kävelemään, sillä Ahon kieli ja kerronta oli niin hyvää, että olin pakahtua! Sittemmin luin Ahon muutkin teokset ja hankin niitä kirjahyllyyni. Vaikka kirjojen omistamisessa ei ehkä ole kovin paljon järkeä, jotain hyvää on tärkeää pitää lähellä.

En ole vuosiin Ahon teoksiin tarttunut, joten en voi tietää, miltä ne nyt tuntuisivat. Tokihan minussa on tapahtunut jotain kymmenessä vuodessa, joten todennäköisesti kokisin teokset eri tavoin kuin aiemmin. Kun nopeasti selailin muutamaa, lauseet ovat yhä komeita, dialogi yhä upeaa, maailmat yhä traagisia. Samalla tajuan, että olen aina mielelläni lukenut itselleni vieraista, pelottavistakin maailmoista ja ihmisistä, mennyt kohti sitä, minkä oikeastaan haluaisin väistää. Lukeminen on siis siinäkin mielessä kirjoittamisen kaltaista: tutkimusmatkailua ja epävarmuuteen hyppäämistä, kunnes voi huomata, että kaiken vierauden alla meissä kaikissa on aina jotain yhteistä, hyvässä ja pahassa.


Vuonna 1996 Aholta ilmestyi romaani Kello 4.17, joka jäi hänen viimeisekseen, sillä eilen uutiset kertoivat hänen kuolleen.

Marjastaja kävi talvilevolle

En kai minä muuten olisi marjastusta vielä tältä syksyltä lopettanut, mutta kun tuli lunta, niin ei ole enää asiaa karpalosoille. Nyt menen metsään muuten vain kuljeksimaan. Ja voitte uskoa, miten siellä ajatus lentää ja "tekstiä" syntyy, tosin vain päässäni. Olenkin melko tosissani harkinnut jonkinlaista metsätyöhuonetta. En nyt tarkoita polttopuusavottaa, vaan sitä, että menisin metsään konkreettisesti kirjoittamaan. Sehän on vain pukeutumiskysymys, eikö totta? Onkohan läppärillä jotain pakkasrajaa? Lyijykynällä ei ainakaan ole, joten todellisia esteitä metsätyöhuoneelle ei taida olla. Hui!

Mikkelissä

Ehkä tuulinen syyspäivä ei ole paras aika käydä kaupungissa, sillä eilen Mikkelissä en tuntenut sellaista kodikkuutta, joka siellä aiemmin on vallannut mieleni. Saattoi se johtua siitäkin, että en ole käynyt Mikkelissä pariin vuoteen, ja edelliskäyntini jälkeen keskustaa on kehitetty entistä enemmän kauppapaikaksi suuren maailman malliin. Jotain tylyä ja kolkkoa sellaisissa liikekeskuksissa on, siitä ei pääse mihinkään.

Ei ollut tunnelma entisellään myöskään kirpputorilla. Sen sain huomata, kun olin maksamassa ostoksiani kassalla, jossa kaksi nuorta naista palveli asiakkaita ystävällisesti ja avuliaasti. Kirpparin oli määrä sulkeutua kuudelta, joten viittä vaille kuusi toinen myyjistä lähti muistuttamaan siitä ihmisille, joita kirpparin eri huoneissa oli vielä lukuisia. Olin jo saanut ostokseni maksettua ja pakkasin reppuani, kun myyjä palasi kierrokseltaan posket punehtuneina ja kertoi, että kun hän oli ilmoittanut myymälän sulkemisesta, yksi asiakas oli sanonut, että turpa kiinni. Myyjä vaikutti sen verran järkyttyneeltä, ettei hän tuollaisia asiakkaita varmaan ihan päivittäin kohtaa, mutta mielestäni yksikin kerta on liikaa. Neuvoin sammuttamaan valot, niin ehkä se huutelijakin ymmärtää lähteä.