Pumppuasema

Viime vuonna kirjoitin kesäkuuun ensimmäisenä päivänä täällä näin: "Viime viikot olen puutarhatöiden ohessa kirjoittanut aivan uutta näytelmää, ja suureksi ilokseni sen henkilöt ovat alkaneet puhua. Ero alkuvuoden hedelmättömään kirjoittamiseen on melkoinen."


Muistelen, että aloitin kyseisen näytelmän kirjoittamisen juhannuksen jälkeen, mutta blogimerkintä muistaa senkin, että toki minä kirjoitin päässäni jo hyvän matkaa, ennen kuin asetuin koneen ääreen tarinaa naputtelemaan. Nyt näytelmä on niin valmis, että jos vielä sille jotain teen, niin pilalle menee. Viime päivinä olen kuitenkin lukenut tekstiä ääneen, jotta dialogi on varmasti sujuvaa. Ääneen lukeminen on dialogia kirjoitettaessa välttämätöntä, mutta hyvä tapa se on myös proosan ja lyriikan kirjoittajille. Se, että vielä uudestaan ja uudestaan luen sitä läpi, johtuu myös siitä, että pelkään tekstiin jääneen mokia, toisaalta kyse on luopumisen haikeudesta. Kirjoittamisen aikana henkilöt ovat tulleet niin rakkaiksi, että tyhjyyden tunnehan siitä seuraa, kun lähetän käsikirjoituksen (henkilöni) maailmalle.

Kirjoittamisprosessi oli taas onnea, iloa oi! (Toivottavasti en liikaa ärsytä niitä, joille kirjoittaminen merkitsee tuskaa.)

Oli todella hienoa luoda taas uusi maailma ja sinne henkilöt sekä yhdessä heidän kanssaan kertoa  yksi pieni tarina. Tavoistani poiketen annoin muutamien ihmisten lukea jo keskeneräistä käsikirjoitusta, vaikka aiemmin olen varjellut työn alla olevia tekstejä tosi tarkasti muiden katseilta.  Kun kesällä olin kirjoittanut näytelmästä noin kolmasosan, muutamat läheiset ihmiset saivat sen luettavakseen. Seurasin hiljaa vierestä ja tarkkailin heidän ilmeitään ja reaktioitaan. Kokemus oli hyvä, sillä se vahvisti tunnetta siitä, että olen oikealla tiellä.

Kesän jälkeen tarina jäi useammaksi kuukaudeksi lepäämään. Tai pitäisi ehkä sanoa, että se jäi valmistumaan, sillä kuljin paljon metsissä ja kirjoitin mielessäni.  Kun vuoden alussa palasin koneen ääreen kirjoittamaan, näytelmä tuli noin viikossa ns. valmiiksi. Kirjoittaminen oli helppoa, koska näytelmän henkilöt olivat niin eläviä ja puheliaita! Minulle oli myös jo varhain kirkastunut näytelmän viimeinen repliikki, ja kirjoittaminen oli kuin matka sitä kohti.

Kun koko tarina oli tammikuussa kasassa, hain sille taas lukijoita. Yksi käsikirjoitukseni luettavakseen saanut on pysynyt vaiti, mutta muut ovat antaneet hyviä kommentteja. Pienessä käsikirjoittajien ryhmässä käytimme useamman tunnin näytelmäni ruotimiseen, jolloin sain Eevalta, Jarkolta ja Sannalta hyvää, tarkkaa ja kullanarvoista palautetta kässärin viimeistelyyn. Siihen olenkin käyttänyt paljon aikaa, sillä tykkään myös tekstin hiomisesta ja muokkaamisesta ja haluan tehdä sitä niin pitkään, että olen varmasti tyytyväinen. Olen kuullut sanottavan, että teksti on valmis, kun kirjoittaja päättää, että se on valmis. Kaikkeahan voi muokata ja hioa loputtomiin, mutta pitää myös osata luopua ja suunnata ajatukset seuraavaan.

Näytelmän nimi on Pumppuasema. Haaveeni on kirjoittaa trilogia, jonka jokainen osa on nimetty jonkun paikan mukaan. Ehdotuksia?

Juontaja

Olen elänyt syksystä 2005 lähtien ilman televiosiota, minkä lisäksi olen laittanut myös iltapäivälehdet boikottiin. Omasta mielestäni pysyn kyllä riittävän hyvin perillä maailmanmenosta muun muassa radion, kahden sanomalehden, kirjojen ja internetin välityksellä, mutta tietysti on tilanteita, joissa huomaan vakavia puutteita tiedoissani. Joku viikko sitten ihmettelin, kun tuttavani toisti  fb-kommenteissaan jotain sanontaa aina uudelleen ja uudelleen. Jossain toisessa yhteydessä minulle selvisi, että kyseinen sanonta on peräisin television sketsihahmokilpailusta. Ymmärrän kyllä, että lapset omivat televisiosta kaikenlaisia hokemia, mutta että aikuisetkin...

En tilaa aikakauslehtiä, mutta ihan mielelläni luen niitä esimerkiksi kirjastossa ja odotushuoneissa. Lehdissä on usein juttuja henkilöistä, joita sanotaan suosituiksi ja tunnetuiksi. Minä en tietysti ole heistä koskaan kuullutkaan, enkä tunnistaisi, vaikka juuri nyt ovesta sisään astuisivat. Monen tällaisen kaikkien tunteman mutta minulle tuntemattoman ihmisen ammatti on juontaja. Juontaja? Ennen muinoin osuuskaupan iltamissa juontajan tehtävänä oli kertoa, että seuraavaksi esiintyy oman kylän tyttö, joka lausuu runon Kevään tullessa, sen jälkeen kyläkoulun opettajatteren ohjaama näytelmäryhmä esittää kaksinäytöksisen komedian Piiat pulassa ja iltamien päätteeksi on tunti tanssia, tahdittajana Eikan rytmiorkesteri. Oliko osuuskaupan iltamien juontaja entuudestaan kaikkien tuntema vai tuliko hän kuuluisaksi juontohommien jälkeen? Ymmärsikö hän hyödyntää juontamisella hankkimaansa kuuluisuutta mitenkään? Kannattiko juontohommat mainita työpaikkaa hakiessa vai oliko niistä vain haittaa uskottavuudelle? Saiko iltamien juontaja äänivyöryn kunnallisvaaleissa vai joutuiko tyytymään tielautakunnan varajäsenyyteen?

Muutoksia osa 2

Oli tarkoitus kirjoittaa tuohtuneena siitä, miten Ylen Radio 1 on pilannut aamuni vaihtamalla yhdeksältä alkaneiden puheohjelmien tilalle viihdemusiikkia. Nyt kun jo useamman viikon olen aamuisin kuunnellut tuota Muistojen bulevardi -konserttia, myönnän nauttivani viihdemusiikin klassikoista todella paljon. Ensimmäisen ohjelman jälkeen ajattelin, että siinäpä ne parhaat klassikot sitten olivatkin, mutta tuntuuhan noita riittävän. Koska kyse on Radio 1:n tuotannosta, kyse ei ole mistä tahansa musiikkivirrasta ja soittolistasta, vaan  musiikkitoimittajien valinnoista. Aikaa myöten varmaan voin todeta, kenen laatimat konsertit vastaavat parhaiten omaa makuani. Konsertin laativat Pasi Hiihtola (maantaisin), Jake Nyman (tiistaisin), Susanna Vainiola (keskiviikkoisin), Juha-Pekka Sillanpää (torstaisin) ja Pekka Laine (perjantaisin).

Osa Radio 1:n puheohjelmista on lopetettu, muun muassa suosikkini Tuomas Enbuske, ja osa on siirretty toiseen ajankohtaan. Uusien ohjelmapaikkojen löytämisessä ja oppimisessa hyvänä apuna on Ylen sivustolta löytyvät viikkokaaviot ja vakio-ohjelmien listat. Kyllä tästä pikkuhiljaa muodostuu taas uudet kuuntelutavat.

Matkaraportti

Viikko sitten tähän aikaan istuin Brysselissä europarlamentin täysistuntosalissa kuuntelemassa, kun Bill Gates puhui kehitysavun tärkeydestä myös maailmantalouden epävarmoina aikoina. Eipä tule mieleen esitystä, joka olisi tehnyt minuun yhtä suuren vaikutuksen. Se oli selkeä ja huolellisesti rakennettu, ja Gates oli sekä rento että vakuuttava. Minuun ei tee vaikutusta se, että joku on tienannut suunnattoman omaisuuden, vaan vaikutuksen tekee se, että sitä omaisuutta käytetään myös toisten auttamiseen.

Miten ihmeessä minä sinne Brysseliin päädyin? Sattumaa se lähinnä oli. Sinne oli menossa noin 40-henkinen porukka europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäen vieraaksi, mutta viime hetken peruutusten takia yksi ryhmäläistä, kälyni, sai ottaa mukaan ”kenet tahansa”. Kun kutsu tuli, päätös piti tehdä heti, ja minähän tein. Kolmen päivän reissuun kuului vierailut Naton päämajassa ja europarlamentissa, yksi päivä vietettiin vapaamuotoisesti Antwerpenissa. Euroopan komissiossa käynnin jätin muutaman muun ryhmäläisen kanssa väliin, kun yllättäen tarjoutui tilaisuus seurata tuota Gatesin esitystä.

Kaiken kaikkiaan hieno reissu: Järjestelyt oli hoidettu todella hyvin, ja pääosin pohjalaisista koostuva porukka oli mainiota matkaseuraa. Jostain syystä Belgiassa en tuntenut olevani ulkomailla, vaan sekä Bryssel että Antwerpen tuntuivat hyvin kotoisilta, jopa hyvällä tavalla arkisilta. Kaiken kaikkiaan viiteen päivään mahtui seitsemän turvatarkastusta, mikä panee kyllä miettimään, että mikä se tällainen maailma oikein on. Pihaistutusten kukkivia orvokkeja katsellessani olin vähän kade keskieurooppalaisille. Mutta kun ei tälle ilmastolle mitään voi, niin lisään halkoja uuniin ja uskon, että vielä ne kukkivat orvokit meilläkin.

Muutoksia osa 1

Tiistaina istuin kantakahvilassani Kangasniemellä ja lueskelin sanomalehteä. Kylläpäs Länsi-Savo-lehdessä on paljon Keski-Suomen asioita, minä ajattelin ja käänsin sivua. Hetkinen! Tämähän on Keskisuomalainen!

Muutosvauhti on nykyään nopea. Muistan hyvin, miten Keskisuomalaisen edellisen muutoksen aikaan lehti hehkutti värien käyttöä osastojen erottelussa ja miten ihmiset valittivat pienentyneestä fontista. Nyt on väripalkit poistettu ja fonttia muutettu. Muutokset ovat kuitenkin niin pieniä, että niihin tottuu nopeasti. Lehden ilme on joka tapauksessa jotenkin ilmavampi ja karumpi - aivan kuin Länsi-Savo-lehdessä.

Myös Helsingin Sanomat on uudistunut. Iloitsen siitä, että lauantaina hömppäsivu on poistettu. Olen vanhan liiton ihmisiä ja pidän sanomalehteä niin paljon arvossa, etten soisi sen itse itseään alentavan. Toivottavasti Keskisuomalaisessakin tajuttaisiin, että rikosuutisista kiinnostuneille (keitä he ovat?)  on omat lehtensä, joten maakunnan murhia ja tappoja ei olisi tarpeen käsitellä niin suurin otsikoin ja kuvin pääuutissivulla.

Suuntaus näyttää olevan se, että lehtien toimituksellinen aineisto keskittyy viikonvaihteeseen. Kun maanantaina avaan postilaatikon, luulen, että ainakin toinen sanomalehdistä puuttuu, sillä alkuviikosta lehdet ovat kovin ohkaisia. Tavoitteena lienee, että mikäli joku vielä paperilehteä kaipaa, sitä jaettaisiin vain perjantaista sunnuntaihin, mutta muulloin lehdet luettaisiin verkossa. Itse en ole siihen vielä valmis. Muutosvastarintaisutta siis havaittavissa täällä meidän kulmilla.

Mestarimyyjä

Hän tuli paikalle, kun olin ottanut rekistä takin, pukenut sen ylleni ja todennut, että koko oli oikea, malli mukava, väri sopiva, pituus passeli, povitaskukin löytyi.
- Minä otan tämän, minä sanoin, sillä olin ollut liikkeessä jo viitisen minuuttia ja halusin hoitaa takkiasian nopeasti pois päiväjärjestyksestä. 
Myyjä ei ollut kuulevinaan, vaan kehui takin sopivan minulle hyvin. Pituuden puolesta sitä voi pitää sekä pitkien housujen että hameiden kanssa. Ja miten hyvin väri sopiikaan hiusteni väriin.
- Joo, minä otan tämän.
Jälkeenpäin mietin, olisiko pitänyt harkita pitempään, kuunnella kehuja, epäröidä, miettiä, harkita, antaa myyjälle mahdollisuus ensin näyttää osaamistaan ja sitten onnistua. Mutta hyvä hän oli, sen huomasin, vaikka ei vauhdissani ihan pysynytkään.

Ei ja kyllä

Äskettäin sain tarjouksen pienestä projektiluontoisesta työtehtävästä, joka yleisen käsityksen mukaan liittyy kiinteästi omaan alaani (kirjoittamiseen) mutta joka omasta mielestäni vain sivuaa sitä. Vielä jokunen vuosi sitten olisin ottanut tehtävän vastaan vain siksi, etten olisi uskaltanut sanoa ei. Ja kyse on nimenomaan uskaltamisesta! Nyt kieltäydyin välittömästi ja ehdotin hommaan mielestäni sopivampaa henkilöä. Kun vertaan meneillään olevaa näytelmänkirjoitusprosessia ja tarjottua tehtävää, tajuan eron. Jälkimmäinen olisi tarkoittanut ryhmätöitä, kokouksia, aikatauluja, suorituspaineita ja minimaalisesti omaa kirjoittamista, joten olisin siirtynyt sitku-vaiheeseen: sitku tämä homma on valmis, pääsen taas kirjoittamaan omaa. Näytelmää kirjoittaessani sen sijaan elän tiukasti tässä hetkessä, vuoroin haahuillen metsässä, vuoroin kirjoittaen aamusta iltaan sen mukaan kuin mukavalta tuntuu. Elämän täyttää kirjoittamisen ilo ja merkityksen tunne. Tälle mahdollisuudelle sanon kyllä!