Runoistanne kiittäen

Muuan nuori mies luki meillä Herman Hessen Arosutta, jonka hän oli ostanut divarista. Kun ihailin ja selailin kaunista kirjaa, sen sisältä paljastui kiinnostava yllätys. Kirjan on joskus omistanut Helvi Juvonen. Se, että kyseessä on nimenomaan runoilija Helvi Juvonen, paljastuu alempaa:

Runoistanne kiittäen
          lämpimät terveiset


Allekirjoittajia on kaksi. Oletan, että toinen heistä on Eeva-Liisa Manner, koska hän on suomentanut kyseisen teoksen, mutta kuka on tuo toinen?

Kotikuusi

”Kun Suomi itsenäistyi 1917, kylvettiin Itsenäisyyden kuusi. Se istutettiin Kaivopuistoon Helsinkiin vuonna 1931. Kun Suomi täytti 50 vuotta, istutettiin maassamme yli 30 000 Itsenäisyyden kuusen siemenistä kasvatettua jälkeläistä, Kotikuusta. SOK myi kymmeniätuhansia kuusentaimia laattoineen itsenäisyyden kunniaksi, ja jotkut osuuskaupat lahjoittivat näitä kuusia oman alueensa kouluille. Kuusentaimen viereen laitetussa kuparilaatassa oli teksti: Kotikuusi istutettu vuonna 1967, jolloin Suomi oli ollut 50 vuotta itsenäisenä valtakuntana.”(Kotikuusi)

Myös lapsuuskotini pihaan Kotikuusi istutettiin ja kuparilaatta asetettiin. Tuskin istuttamiseen mitään sen kummempaan juhlallisuutta liittyi, koska minulla ei ole siitä minkäänlaisia mielikuvia. Todennäköisesti isä on ottanut lapion, valinnut kuuselle sopivan paikan ja hoitanut homman. Kuparilaatan tekstiä kyllä useinkin pikkutyttönä luin. Nyt tuntuu oudolta ajatella, että jatkosodan päättymisestä oli tuolloin vasta reilut parikymmentä vuotta. Lapsen mielessä sota oli aina ollut jossain tosi kaukana menneisyydessä, puhuttakaan Suomen itsenäistymisestä, josta oli jo hirmuiset 50 vuotta. Kuparilaatta kuusen viereltä sai lähtöpassit sinä kesänä, kun laatan terävä reuna viilsi pihalla juosseen pikkuveljeni sääreen niin syvän haavan, että lääkärireissu siitä tuli.

Nykyisessä kodissani on täälläkin Kotikuusi kuusi, mutta ei kuparilaattaa. Kuusi oli vuosien mittaan jäänyt varjoon, kun lähellä olevat vaahterat ja tuomi olivat kasvaneet korkeutta ja leveyttä. Viime kesänä kaadoimme lahoja lehtipuita, jolloin kuusi paljastui. Näky oli niin surkea, että harkitsin tosissani kuusenkin kaatamista. Mutta kun siinä muutamana kesäiltana ja -yönäkin katselin rujoa puuta tummuvaa taivasta vasten, minä siihen jotenkin tykästyin. Väliäkö sillä, että oksat on harvoja ja latvoja on kaksi, se kelpaa juuri sellaisena kuin se on.

On se kuusi, usko pois!

Lisäys 2.2. Kuvassa oleva, nykyisen kotinii kuusi on kaiketi 50-vuotiaan Suomen kunniaksi istutettu, mutta se ei ole Kotikuusi lainkaan! Luultavasti silloinen isäntä oli nuukana miehenä ajatellut, että mitä noita kuusentaimia ostamaan, kun niitä oli omastakin takaa.

Onko pakko istua?

Pistäydyin eräässä pankissa hoitamassa pari asiaa. Ensimmäinen niistä hoitui kassalla. Oletin, että niin hoituu toinenkin, mutta siihen tarvittava paperi olikin toisen toimihenkilön hallussa. Minua pyydettiin istumaan ja odottamaan hetkeksi, kunnes tuo toinen henkilö pyytäisi minut huoneeseensa. Pitkä rivi tuoleja odotti tyhjinä, mutta en käynyt istumaan, vaan aloin tutkia pankin jouluista ikkunasomistusta. Kun olin aikani sitä ihaillut, kuljeskelin hiljaa pankkisalissa, jossa oli vain yksi työntekijä, muita asiakkaitakaan ei minun lisäksi sillä hetkellä ollut. Äkkiä se odottamani virkailija tuli hiukan hätääntyneen oloisena ja pyysi minua istumaan ja odottamaan vielä viitisen minuuttia, kunnes hän ehtisi minua palvelemaan. Sanoin, että minulla ei ole mitään kiirettä, joten odotan kyllä. Edelleen hiukan hätääntyneen oloisena hän viittasi tuoleihin päin ja kehotti istumaan. Koska minulla ei ollut aikomustakaan istua, sanoin, että minulla on kyllä aikaa odottaa, mutta seison mieluummin. Hän lähti ja minä aloin tutkia mielenkiintoista julistetta, jossa oli kuvia pankin historiasta. Sen jälkeen aloin tarkastella myynnissä olevan talon esitettä. En siksi, että olisin taloa ostamassa, mutta onhan se mukavaa tutkia pohjapiirroksia ja miettiä, millaista sellaisessa talossa olisi asua. Kovin pitkään en nyt ehtinyt esitettä katsella, kun virkailija pyysi minut huoneeseensa.

Hän oli oikein mukava ja ystävällinen ja pahoitteli, että joutuu esittämään alkuun muutamia kysymyksiä, koska asioin tuossa pankissa ensimmäistä kertaa. Asia, jota varten olin pankkiin tullut, hoitui henkilöllisyyden tarkistamisen ja kysymysten jälkeen nopeasti, ja lopuksi sain vielä pullakahvilipukkeen paikalliseen kahvilaan. Kun poistuttiin huoneesta, virkailija lähti ottamaan valokopiokuvaa ajokortistani ja pyysi minua odottamaan sen aikaan. ”Mutta ei ole pakko istua”, hän naurahti. Juteltiin tovi siitä, miten usein olisi mahdollista vaihtaa istuminen liikkumiseen. Heillä oli pankissakin muutettu systeemejä niin, että ne pakottivat työntekijät lähtemään välillä työtuoleistaan liikkeelle. 

Jälkeenpäin olen ajatellut, että virkailija tulkitsi kävelyni niin, että en malta odottaa, vaan olen jo etsimässä hänen huonettaan ja ryntäämässä sisään. Itse kyllä olin hyvin rauhallinen ja levollinen, mutta ehkä istuminen liitetään odottamiseen niin vahvasti, että seisova ja/ liikkuva ihminen vaikuttaa rauhattomalta ja levottomalta. Jos terveyskeskuksessa joku vastaanotolle pääsyä odottava seisoo tai kävelee, tulee helposti mieleen, että hän ei kivuiltaan pysty istumaan. Itse voisin kyllä käyttää odotusajat slaavikyykyssä, jonka olen omaksunut ja jolla olen selkäni suoristanut ja lonkkani korjannut, mutta julkisilla paikoilla slaavikyykky herättäisi tarpeetonta huomiota.

Jos minä suunnittelisin terveyskeskuksen, ihmiset odottaisivat vastaanotolle pääsyä käyskennellen puutarhan tapaisessa tilassa, jossa olisi paljon kasveja, akvaario ja solisevaa vettä ja jossa vanhojen aikakauslehtien sijaan tarjolla olisi silmäniloa ja kukkien tuoksua. Istuimia oli tietysti niille, joiden on pakko istua, mutta muutoin ihmiset voisivat kuluttaa aikaansa liikkuen ja ruusuja nuuhkien. Ehkäpä lääkäri voisi ottaa potilaan vastaan samantapaisessa tilassa, jolloin hän samalla voisi tarkkailla esimerkiksi tämän liikkumista.

Vanhoja tai heikkokuntoisia varten saisi kaikkialla olla penkkejä ja muita istuimia enemmänkin. Moni lähtisi varmasti helpommin liikkeelle, jos tietäisi, että aina pääsee lepäämään, jos väsymys iskee. Sen sijaan terveet ja hyväkuntoiset uskokoot, että ei ole pakko istua.

Kirjoittajan syksy

Olen koko syksyn kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut. Tällä viikolla lähetin tekstit tilaajille ja totuttelen elämään, johon mahtuu muutakin kuin juonenkäänteiden miettimistä. Kaksi näytelmätekstiä, kaksi erilaista prosessia, joista kirjoitan myöhemmin tarkemmin. Sen voin jo nyt todeta, että minulla taitaa olla rautaisempi itsekuri ja keskittymiskyky kuin olisin itsekään uskonut! Ja mikä parasta, kirjoittaminen oli monista vaikeuksista huolimatta nautinnollista ja iloa tuottavaa.

Kirjoittamisesta siirryn nyt seuraavaan hommaan eli joulukuusikauppaan. Toinen tukkuasiakkaamme kävi jo omat kuusensa kaatamassa, itse aloitamme perinteisesti itsenäisyyspäivänä. Meillä on tänä vuonna vain yksi oma myyntipaikka, Muuramessa Ritun Puutarhalla, joten myyntikauteen valmistautuminen tuntuu helpolta verrattuna aiempiin vuosiin, jolloin meillä oli pahimmillaan  parhaimmillaan neljä myyntipaikkaa. On tässä silti edelleen monta muistettavaa asiaa lehti-ilmoittelusta pakettiauton vuokraamiseen jo ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan eli kuusten kaatamiseen, pakkaamiseen, kuskaamiseen ja myyntiin. 

Kaikkien kuusikauppiaiden puolesta toivon valkoista joulua!

Ahneutta ja fiilistelyä

Marjastuskausi on tältä vuodelta karpaloita vaille valmis. Mustikoita oli metsät täynnä, ja sangot täyttyivät nopeasti. Keräsin mustikoita myös muille, koska aina on niitä, jotka arvostavat marjoja, mutta eivät kykene, halua tai ehdi niitä poimia tai eivät niitä löydä. Eräänä lämpimänä elokuun päivänä vein pienen vierasporukan läheiseen metsään. Vaikka minulla oli heille jo valmiiksi poimittuja mustikoita, mustikkametsäreissu oli heille mieluisaa ohjelmaa. Kyllä tuli illalla hyvä mieli, kun meillä ensi kertaa vierailleen 4-vuotiaan Sofian mieleen oli päällimmäiseksi jäänyt mustikoiden poiminta.

Marjastukseen liittyy alussa aina jonkinlaista ahneutta; haluan löytää mahdollisimman hyviä marjoja ja paljon. Mitä nopeammin sanko täyttyy, sitä parempi, ja poimuri on tietysti käytössä. Myönnän, että kilpailen itseni kanssa. Mutta sitten kun pakastimessa on talven mustikat tallessa, alkaa fiilistely.  Silloin on mukava kulkea vähän joutilaan oloisena metsässä, kerätä  käsin sieltä täältä mättäiden parhaat marjat, kuljeskella ja etsiskellä uusiakin marjapaikkoja. Enää ei tarvitse kerätä sankoa täyteen, riittää, että saa marjat päivän tai parin aamupuuroihin, ja kun ne loppuvat, voi mennä keräämään lisää.

Joskus olen kerännyt talveksi liikaa vain sen takia, etten ole voinut jättää keräämättä, jos marjoja on ollut runsaati. Olen kuitenkin viisastunut: kaikkea ei tarvitse saada itselle. Kun nyt kuljen metsässä ja näen siellä edelleen mustikoita, saatan niitä katsella ja maistella - vielä tänäänkin olivat erittäin hyviä ja syömäkelpoisia -  ja sitten jatkan matkaa enkä tunne minkäänlaista harmitusta siitä, että kukaan ei ole niitä marjoja poiminut talteen. Sinnehän ne kuuluvat - metsään!


Ympärilläni on laajat metsät ja asutus on kaukana, joten todella harvoin olen kohdannut muita marjastajia. Muistaakseni niin on tapahtunut vain kaksi kertaa, ja nekin kerrat olivat viime vuonna lakkasoilla. Thaimaalaisia poimijoita tapasin vasta tänä kesänä, kun olin ollut keräämässä juolukoita ja ajelin polkupyörällä metsätiellä. Kun huomasin tienvarressa mäntykankaalla pari thaimaalaista, pysähdyin ja menin juttusille. Valitettavasti yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta kohtaaminen oli ihan iloinen. Vertailimme saaliitamme ja tsemppasimme toisiamme. Totesin sittemmin, että vaikka he tässä lähistöllä useita päiviä pyörivät, minun marjapaikkani taitavat olla heille liian syvällä metsissä.

Lähde

Kerroin  aiemmin kirjoitusprosessista, jonka tuloksena syntyi näytelmäkäsikirjoitus Lähde. Sen ensi-ilta oli huhtikuussa Leivonmäellä. Esitys oli etukäteen loppuunmyyty, eli paikalla oli noin 150 ihmistä! Olin käynyt seuraamassa harjoituksia yhden kerran, ja siltä pohjalta menin melko luottavaisin mielin ensi-iltaan, mutta onhan se aina jännää nähdä, miten oma teksti on toteutettu. Hyvillä mielin minä Karpaloiden Lähdettä seurasin sekä ensi-illassa että vielä seuraavan illan esityksessä. Kokonaisuus oli hyvin kauniisti ja levollisesti tehty, mistä kiitos Sinikka Lahdelle, Anu Rankilalle, kuorolle ja näyttelijöille.

Olen saanut Lähteestä mahtavaa katsojapalautetta, joka pyyhkäisee huithapeliin väitteet siitä, että ihmiset kaipaisivat vain helppoa viihdettä ja aivot narikkaan -ohjelmaa. "Riipivän hauska" oli ilmaus, jolla eräs katsoja Lähdettä kuvaili. Leivonmäellä on Lähteestä enää kaksi esitystä, mutta toivon tietysti, että se päätyisi vielä monelle muullekin näyttämölle.

Nyt ovat ajatukseni seuraavissa käsikirjoituksissa. Kahta ideaa pyörittelen mielessäni. Saa nähdä tuleeko niistä kaksi näytelmää vai sulautuvatko jotenkin yhdeksi. Tämä on kirjoittamisprosessissa hiukan pelottava vaihe; entä jos mitään ei synnykään? Mutta jos epäilys hiipii mieleen, kannattaa mennä kävelemään, sillä siten ne näytelmät ovat ennenkin syntyneet. 

Karhujen mailla

"Kaikista petohavainnoista tulee ilmoittaa myös paikalliselle riistayhdistyksen petoyhdyshenkilölle. Vaikka näkisit pelkästään karhun jäljen tai ulosteen, tee siitäkin ilmoitus. Näin saadaan kerättyä tietoa suurpetojen lukumääristä, liikkeistä ja levinneisyydestä." (Keskisuomalainen 21.7.2015)

Noinhan meitä on aina neuvottu, mutta kyllä tähän aikaan vuodesta on tärkeämpää kerätä marjoja kuin ilmoitella karhun jäljistä ja kakoista, joita ainakin täälläpäin näkyy metsissä ja soilla melko usein, tälläkin viikolla olen nähnyt kahdella suolla karhun jälkiä ja kakkaa. Ehkä havaintojen ilmoittamisen tärkeyttä korostamalla pidetään yllä mielikuvaa eläinten vaarallisuudesta. En minäkään halua kohdata karhua mustikkametsässä tai lakkasuolla, mutta ainakin toistaiseksi uskon, että voimme toisiamme häiritsemättä liikkua samoilla marjamailla.