Ei tämä yllätyksenä tullut. Jo pidemmän aikaa on ilmassa ollut pientä jännitettä: Ei-toivottua reviirin laajennusta, johon olen vastannut häiritsemällä valloitusretkikunnan vihamielisiä liikkeitä ja asemien pystyttämistä. Toimissani olen ollut uupumaton ja tehokas, mutta tänään koin ikävän yllätyksen. Vastapuoli on huomaamattani ehtinyt kaivaa poteroita keskelle minun kulkuväylääni.
Minä olen rauhallinen ja paljon sietävä ihminen, mutta tämä meni jo liian pitkälle. Minulla ei ollut vaihtoehtoja; tuhosin vihollisen bunkkerit parilla reippaalla haravan heilautuksella ja varmistin tuhotyöni lapioimalla päälle hiekkaa. Kieltäydyn ajattelemasta, kuinka monta vihollista tapoin. Kun kirjoitan tätä raporttia, aurinko on jo laskenut eikä rintamalta kuulu mitään uutta, mutta heti aamun valjetessa viholliseni palaavat taisteluareenalle. Niin palaan minäkin.
Oikeastaan on väärin kutsua vastapuolta vihollisiksi. Meillä ei periaatteessa ole mitään toisiamme vastaan, täällä riittäisi tilaa meille kaikille ja viholliseni ovat luonnon kannalta varmasti hyödyllisempiä kuin minä, mutta siltikään en aio suostua siihen, että liiteriin vievälle polulleni tulisi heidän kaupunkinsa kokoinen mutka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti