Miten menee?

Pihasaunasta hävisi sähköt, kamera putosi asvaltille, pakastin hajosi ja yläkerrasta on valunut vettä alakertaan seiniä pitkin. Mutta ei mitään hätää; metsät ovat täynnä marjoja, eikä taivas tänäänkään tippunut päälle, joten kiitos kysymästä, hyvin menee.

Kenen kuvia?

Kieltämättä oli hiukan outo tunne, kun sain kadottamani kameran takaisin ja huomasin, että kuvia oli selailtu. En oikeastaan paheksu sitä, että kameran löytäneet ja/tai sitä muuten hetken hallussaan pitäneet ovat katselleet sisältöä, sillä se on yksi tapa yrittää selvittää kameran omistaja. Ja  onhan pelkkä uteliaisuus inhimillistä ja ymmärrettävää. Tutut ihmiset olisivat varmasti nopeasti voineet päätellä kameran omistajan, vieraat ovat voineet vain tehdä päätelmiä. Ja mitä he ovat nähneet, mitä näkemästään päätelleet? Mitään arveluttavaa ainesta muistikortilla ei ole, ellei sellaisiksi luokitella kahta alastonkuvaa: toisessa on Wienissä kuvattu näyttelyjuliste, toisessa pelkkään virheään maaliin verhoutunut tanssitaiteilija. Enemmän kummastusta kameran löytäjissä ovat voineet aiheuttaa kuvat viemärikansista, työkaluista, romuista ja kaaosmaisista varastoista. Seesteisempään aineistoon kuuluvat puutarha, juhannuskokko, nuotioillat. Kuvien katselija on pian voinut päätellä, että kameran omistaja asuu maalla ja hoitaa puolivilliä puutarhaa, kasvihuoneessa on tomaattia, puutarhan takana alkaa metsä. Talo tuntuu olevan erityisen tärkeä, sillä sitä on kuvattu sisältä ja ulkoapäin. Matkoilla on koluttu keskieurooppalaisia kaupunkeja, käyty näyttelyissä ja istuttu konserteissa. Suomalaisesta kesästä on  nautittu ainakin yhden sisävesiristeilyn ja mölkynpeluun verran. Muistikortilla on myös yksi video, jossa musta amstaff hakee sille heitetyn kapulan eikä päästä siitä irti.

Nyt kun kameran kadottamisesta ja löytymisestä on kulunut jo useita päiviä, asia alkaa menettää merkitystään, enkä enää hirveän paljon ajattele sitä, että joku on päässyt tunkeutumaan yksityisyyteeni, niihin romuvarastoihin.

Onneksi olkoon?

Mihin sitä silmänsä ja korvansa laittaa, kun odottaa kirkossa konsertin alkua, ja puheliaita ihmisiä on joka puolella. Edessäni istui kolmen naisen ryhmä. Heidän viereensä tuli harmaatukkainen mies vaimonsa kanssa. Mies huomasin kolmen naisen ryhmästä tutut kasvot, ojensi kätensä, tervehti ja sanoi iloisesti, että onneksi olkoon! Nainen soperteli hiukan hämmentyneenä epämääräisen vastauksen, eikä enempää keskustelua syntynyt. Epäilin, oliko mies mahtanut erehtyä henkilöstä, kun eivät onnittelut oikein uponneet.  Konsertin väliajan jälkeen, kun ihmiset palasivat takaisin penkkeihinsä, harmaatukkainen kääntyi taas vieressä istuvien puoleen ja kysyi tutulta naiselta reippaasti, että miten se kesä on sujunut. Nainen kertoi sen sujuneen surullisissa merkeissä. Harmaatukkainen kysyi syytä, ja nainen kertoi jonkun läheisen kuolleen (todennäköisesti aviomies, mutta en kuullut sitä aivan varmasti.) Nyt oli harmaatukkaisen vuoro hämmentyä. Hetken kuulemaansa mietittyään hän alkoi sitten kertoa viimeistä muistoaan vainajasta, ja tilanne vapautui. Onnittelujen syy jäi minulle epäselväksi.

Kenkä

Jos kenkä keksittäisiin nyt, ensin se kiellettäisiin, sitten sallittaisiin ja lopulta tehtäisiin pakolliseksi. Prosessiin kuuluisi vilkas keskustelu kengän tarpeellisuudesta, hyödyistä ja haitoista. Monenlaiset asiantuntijat pohtisivat muuan muassa sitä, minkä ikäisenä ihminen voisi alkaa kenkiä käyttää ja mistä materiaalista kengät olisi paras valmistaa. Myös kenkien käytön etiketti saisi useat tapakouluttajat kertomaan näkemyksiään siitä, millaisissa tilaisuuksissa kannattaa käyttää kenkiä ja minne on paras mennä entiseen tapan avojaloin. Erityisen paljon keskustelua herättäisi kysymys siitä, onko sopivaa tehdä naisille ja miehille erilaisia kenkiä. Useimmat eivät näkisi siihen mitään syytä, mutta esteetikot vaatisivat naisille korkeita korkoja, jotta sääret näyttäisivät kauniimmilta, ja monien mielestä korkeilla koroilla naiset voisivat mukavasti vähentää pituuseroaan miehiin nähden. Nämä näkemykset tietysti herättäisivät kiivaita vastaväitteitä; naisten ei tarvitse kulkea korkeissa koroissa vain muita miellyttääkseen, ja miesten kanssa on parempi pärjätä älyllä kuin keinotekoisilla fyysisillä ominaisuuksilla. Olisi varmasti heitäkin, joiden mielestä korkeat korot kuuluisivat juuri miehille korostamaan heidän valtaansa. Kiivaan keskustelun varjossa kenkätehtailijat toisivat markkinoille uusia malleja, ja kuluttajat päättäisivät jaloillaan, mikä kenkä olisi se paras kenkä. Edelläkävijöillä olisi pian useita pareja, mutta monet pärjäisivät yksillä ja samoilla kengillä vuodesta toiseen ja joku vastarannankiiski kieltäytyisi laittamasta mokomia luonnottomia koteloita jalkoihinsa.

Muukalainen

Viime kesänä puutarhan reunaan ilmestyi outo kasvi. Ensin näkyi yksi, kohta toinen, pian jo kolmas... Nukkapintainen ja hyvin pehmeälehtinen kasvi oli kauneudestaan huolimatta  niin outo, että epäilin sen karanneen jonkun puutarhasta ja pian käyvän riesaksi ja valtaavan koko pihan. Onhan niin paljon ollut puhetta vieraskasveista, joiden ei pidä antaa levitä holtittomasti. Niinpä jätin ihailut ja ihmettelyt sikseen ja nyhdin kasvit juurineen pois sitä mukaan kun niin ilmestyi. Tähän kevääseen mennessä olin unohtanut koko jutun, kunnes äkkäsin taas yhden pilkistivän ruohon seasta. Nyhdin sen irti. 

Kun viime viikolla kävin Kangasniemellä Tuomiojan tarhalla ja nousin autosta, katseeni osui vanhan navetan seinustalla olevaan perennapenkkiin. Ja kas, siellähän se oli. Nyppäsin siitä lehden, näytin sitä puutarhurille ja sain tietää, että kyseessä on nukkapähkämö, ihan oikea perenna, joka ei missä tahansa viihdy. Meille se oli ilmeisesti tullut siemeninä Tuomiojan tarhalta ostettujen saskatoonien mukana, katsonut pihamme mieluisaksi ja päättänyt asettua. Ja minä onneton olin sen jo hävittänyt. Kotiin palattuani kyllä kuljin pihalla toiveikkaana ja odotin, että vielä jostain nukkapähkimö nousisi, mutta eipä noita enää näkynyt.

Mitä tästä opimme? Ei pidä suhtautua muukalaisiin vihamielisesti.

Työnantajana

Helsingin Sanomien päätoimittaja Riikka Venäläinen valitti kolumnissaan kuukausi sitten,  miten mahdottoman hankalaa yksityisen ihmisen on hoitaa työnantajavelvollisuuksiaan kotiapua palkatessaan. Sama valitus jatkui Hesarissa 4.6. Toimittaja Janne Toivonen aloittaa juttunsa väitteellä, että kun tavallinen mattimeikäläinen hyppää työnantajaksi, astuu melkoiseen suohon. Jutun mukaan remontin voi teettää helpolla tavalla vain palkkaamalla työhön yrityksen tai osuuskunnan. Sen sijaan verokortillisen työntekijän palkkaaminen tarkoittaa monia lomakkeita ja viranomaisia, tuhat klikkausta, ammattitermejä, eri luukkuja... Pelkästään juttuun liitetty kaaviokuva antaa niin kauhistuttavan kuvan työnantajavelvollisuuksien hoitamisesta, että moni voi luulla, ettei kannata edes yrittää. Juttuun liittyvässä kommentissa päätoimittaja Venäläinen kertoo saaneensa aiemmasta kolumnistaan paljon palautetta ihmisiltä, jotka ovat turhautuneet työnantajabyrokratiaan. Jollekin rehtorille kaikki on ollut niin vaikeaa, että hän on päättänyt jatkaa pimeää työllistämistä. Mielestäni kummallisinta on väitteet Palkka.fi-palvelun vaikeudesta. "Palvelun käyttö vaatii perehtymistä", Hesari kertoo, ja joku "yliopistoprofessori" sanoo, että verkon hyvää tarkoittavat palvelut eivät ole koulutetullekaan ihmiselle riittävän ymmärrettäviä.

Hetkinen!

Otetaanpa päätoimittaja Venäläinen, toimittaja Toivonen, rehtori ja yliopistoprofessori kuviteltuun työpaikkahaastatteluun.

Haastattelija: Miten suhtaudutte uusiin tehtäviin?
Vastaajat:  Emme halua mitään liian vaikeaa, oikeastaan haluamme vain helppoja tehtäviä.
Haastattelija: Tässä työssänne joudutte kuitenkin kohtaamaan vaikeitakin haasteita.
Vastaajat: Toivottavasti joku tekee ne meidän puolestamme, emme missään nimessä haluaisi perehtyä uusiin asioihin, varsinkaan, jos ne ovat liian vaikeita.

Olen viime vuosina itse työllistänyt yhtä henkilöä tilapäisesti, enkä missään vaiheessa ole kokenut työantajavelvollisuuksien hoitamista vaikeaksi.  Tietysti ensimmäisellä kerralla Palkka.fi-palveluun perehtyminen vei hiukan aikaan, mutta niinhän uudet asiat aina vievät. Ennemminkin olen ollut yllättynyt ja helpottunut siitä, että homma hoituu niin näppärästi ja nopeasti. Ja varsinkin olen kokenut aitoa iloa siitä, että olen oppinut jonkun uuden asian. Ajattelu, pohdinta ja ongelmanratkaisu on oikeasti kivaa!

Miksi siis nuo koulutetut, aikuiset ihmiset haluavat niin kovasti - ja mielestäni osin jopa väärin perustein -  korostaa työnantajavelvollisuuksien hoitamisen vaikeutta? Eivat kai he hae ymmärrystä sille, että maksavat tai ovat maksaneet palkkoja pimeästi?

Nato

Suomalaispoliitikot ovat kovasti suivaantuneet venäläiskenraalin näkemyksistä, joiden mukaan Suomen Nato-yhteistyö uhkaa Venäjän turvallisuutta. Mitä tuosta suuttumaan! Kenraalillehan voisi sanoa, että ei mekään (Suomen kansa!) olla siitä Natosta niin innostuneita, joten olkaa huoleti. Oma Nato-kantani varmistui viime tammikuussa, kun vierailin Naton päämajassa Brysselissä. Ostin sieltä pari korttia ja postitin ne perheemme sivareille, joista toinen oli juuri aloittanut palveluksensa ja toinen on sen jo pari vuotta sitten suorittanut. Kirjoitin kortteihin nimet ja osoitteet kadun ja kaupungin tarkkuudella, mutta taisin unohtaa merkitä maan, sillä jonnekin ne välille jäivät. Jos ei Nato saa selville, missä on Jyväskylä, ei sen varaan kannata maamme turvallisuutta laskea:)